Sivut

torstai 30. toukokuuta 2013

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät (Otava, 2013)

Tua Harno marssittaa lukijan silmien eteen melkoisen ihmiskohtalokavalkadin reilun kahden ja puolen sadan sivun puitteissa. Ne jotka jäävät kertoo helsinkiläisen Hernkilin suvun tarinan kolmen sukupolven näkövinkkelistä. Suurten päätösten edessä oleva Frida yrittää ymmärtää, minkälainen ihminen hän on. Onko hän niitä, jotka menevät rikki jos jäävät, vai niitä jotka aina vain lähtevät? Isänsä Raimon ja isoisänsä Pojun kohtaloiden perusteella Fridalla ei tunnu olevan edes syytä olettaa, että kolmatta vaihtoehtoa - sitä että kaikki menisi hyvin - olisi olemassa. Voi toki aina valita olla yksin, perhesuhteiden koukkujen ulottumattomissa.


Frida siis yrittää selvittää, mikä versio suvun kirouksesta sanelee hänen tulevaisuutensa. Varsinaisia kertojia on vain kaksi, Frida ja hänen poikaystävänsä Emil. Pojun ja Raimon tarinat kerrotaan kolmannessa persoonassa, Fridan äänellä ja kommenttiraidalla varustettuna. Perspektiivien rytmitys on harkittua ja se toimii, mistä todistaa se, että huolella asetetut "koukut", eli vihjaukset asioista, jotka selitetään kunnolla vasta myöhemmin, eivät häiritse, vaikka yleensä alan sellaisten kohdalla kiemurrella hermostuneesti. Aikajana on kieroutunut myös siksi, että Frida alkaa omassa tarinassaan tutustua sukunsa historiaan vasta kirjan loppuvaiheilla, jolloin hän tavallaan "saa kiinni" muut perspektiivit.

Pojun tarina on polveileva ja se vie miehen Suomesta Amerikan kautta Honkongiin ja takaisin Amerikkaan. Se on tarina puolesta tusinasta naisia ja vielä pidemmästä liudasta lapsia, jotka hän jättää peräänsä. Poju on siis tarinan lähtijä. Raimo puolestaan on päättänyt jäädä ja onnistua saamaan kaiken - siis säilyttämään oman persoonansa ja olemaan samalla puoliso ja isä. Näin luvatessaan hän kuitenkin valehtelee ja kaatuu lopulta sisäänpäin pirstaloituen useaksi mieheksi, joista kokoon saadaan kursittua jotain aivan muuta kuin millainen Raimo alunperin oli.

Frida haluaa säilyttää oman identiteettinsä, minuutensa, ja sen hän katsoo vaativan yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä. Toisaalta hän on jo riippuvainen poikaystävästään ja haluaisi olla tälle vaimo ja lopulta myös lapsille äiti, kunhan se ei murtaisi häntä. Hän on joutunut seuraamaan sivusta isänsä luhistumista, ja ilman henkireikää, tapaa käsitellä asioita, Frida pelkää ettei hän pysty vaikuttamaan kohtaloonsa tarpeeksi.

Henkireiäksi paljastuu kirjoittaminen - ja lopulta nimenomaan omasta suvusta kirjoittaminen - ja oikeustieteelliset opinnot vaihtuvat dramaturgiaan teatterikorkeakoulussa. Teksti saa tässä kohden melko monta tasoa, sillä vaikka biografista kirjallisuudentutkimusta ei haluaisikaan harrastaa, on vaikea olla noteeraamatta, että tämä kuvio on kirjan sisäkannen perusteella Harnon omasta elämästä. Muutenkin olen usein allerginen sille, jos kirjan päähenkilöt puhuvat kirjoittamisen tai kirjojen tärkeydestä. Minun on jotenkin vaikea pitää sitä hahmoille ominaisena, erillään kirjoittajasta, olkoonkin että on tilanteita, joissa se on tehty hyvin ja perustellusti.

Henkilögalleria on vakuuttavan laaja ja hyvin kirjoitettu, mutta kirjan suuria ajatuksia, tai oikeastaan yhtä suurta ajatusta (kuinka olla menemättä rikki lähtemisen ja jäämisen risteyksessä), toistetaan toistamasta päästyään, henkilöstä riippuen aina hieman eri sanoin. Ja kuin alleviivatakseen tätä, Fridan ääni pomppaa usein vielä varmistamaan että lukija varmasti ymmärtää, että tässä puhutaan nyt jälleen tästä.

Tämä on ehkä myös osaltaan syynä siihen, että Pojun ja Raimon tarinat tuntuvat mielenkiintoisemmilta kuin Fridan oma. He kun eivät ole itse tietoisia siitä, että heidän kohtalonsa kulkevat yhden suuren johtoajatuksen ympärillä. Fridan tietoisuus tästä tasosta tekee hänen tarinastaan vähemmän konkreettisen, tavallaan liian tieteellisen, eikä lukija saa seurata Fridan niinkään toimivan kuin analysoivan toimiaan peräti kolmen sukupolven kokemusvaraston avulla.

Aikaisempien sukupolvien dialogi ja tapahtumat ovat hyvin kirjoitettuja, mutta nuorten, Fridan ja Emilin, keskusteluissa on paikoin kiusallisia vitsejä tai heittoja, jotka eivät kuulosta aivan luonnollisilta. Loppua kohden, asioiden kulminoituessa, tämä ongelma kuitenkin häviää.

Myös tiettyjä lukuja jäsentävät Leonard Cohenin lyriikat tuntuvat hieman kikkamaiselta. Frida muistelee isäänsä usein näiden Cohenin laulujen myötä, ja laulut tuntuvat selittävän isää enemmän kuin hyvin. Näitä kappaleita lukiessa ei kuitenkaan voi välttyä ajattelemasta, että nämä samat huomiot on esitetty muualla kirjassa vapaassa muodossa, jolloin lyriikat alkavat näyttää tekstinulkoiselta jäsennyskeinolta. Lisäksi tällaisissa asioissa rupeaa aina miettimään, miten päin "sattuvuuden" jatkumo kulkee. Sanelevatko laulujen sanat tarinaa, isän elämää vai onko isä käynyt läpi satoja artisteja löytääkseen sen, jonka repertuaarilla hän voi kommunikoida niin osuvasti tyttärensä kanssa.

Suurta Ajatusta Lähtemisestä ja Jäämisestä on myös pidettävä hieman kärjistettynä. Hajoamisen ja psykoosin laukeamisen uhan ei pitäisi olla niin voimakas (valitse väärin ja murenet), vaan päinvastoin: Fridan kulkeutumista isänsä ja isoisänsä jäljille pitäisi vahvempana ja vakuuttavampana, jos se ei olisi niin itsestäänselvää. Lukija ei missään vaiheessa pysty tarpeeksi uskomaan unelmaan Kaiken saamisesta.

Ne jotka jäävät on kuitenkin kaunis ja kunnianhimoinen. Aina kun saman asian pyörittelyä ei ole liikaa, kirjaan uppoutuu ja sen kielestä nauttii. Dialogin ja kerronnan vaihtelu on elävää, ja on kiehtovaa hyppiä sukupolvia pitkin ylös- ja alaspäin. Tuttujen hahmojen esiintymistä myöhemmin vanhempina suorastaan odottaa. Kirja on ovelasti luettavaan muotoon naamioitu sukueepos, ja toisaalta konkreettisten tapahtumien alle naamioitu ajatuksissa pyöriskely -teos. Kaikki esittämäni kritiikki on siis tavallaan positiivinen merkki - kirja jää kiinnostamaan lukemisen jälkeenkin.

Erityismaininnan saavat kirjan "jäävät" vaimot ja rakastajattaret, jotka ovat sopivan erilaisia ja sopivan samanlaisia. Heidän kauttaan Pojua oppii tuntemaan, säälimään, ymmärtämään ja vähän vihaamaankin.

perjantai 24. toukokuuta 2013

Philip Roth: Nemesis

Philip Roth: Nemesis (WSOY, 2013)
(alkup. Nemesis, 2010)

Kaikkia viimeisen vuoden sisään lukemiani Philip Rothin kirjoja (Ihmisen tahra, Tuohtumus ja Jokamies sekä nyt Nemesis) tuntuu yhdistävän se, että niiden päähenkilöt piehtaroivat menneiden päätöstensä muistelussa ja odottavat niiden vääjäämättömiä seurauksia hiuksiaan repien ja itseään ja olosuhteita vuorotellen syytellen.

Nemesiksessä itsensä kanssa piehtaroi Bucky Cantor, 23-vuotias nuori ja tervehenkinen alakoulun liikunnanopettaja. Tarina sijoittuu New Jerseyn Newarkiin kesälle 1944, jolloin kaupungissa riehuu paha polioepidemia. Bucky valvoo kesätöinään leikkikenttää, jossa hän pelaa poikien kanssa softballia päivästä toiseen. Bucky välittää pojille isoisältään oppimia miehuuden ihanteita ja ennenkaikkea pitää poikien mielialan korkealla polion aiheuttaman pelon levitessä nopeasti läpi kaupungin.

Urheilullisuutensa ja vastuuntuntoisuutensa vastapainona Bucky on likinäköinen, eikä hän pääse osallistumaan maailmansodan taisteluihin. Miesten lähtiessä sotaan yksi toisensa jälkeen Bucky turhautuu siihen, ettei pääse tekemään osaansa. Mitä muuta varten hän olisi vaalinut ruumiinkuntoaan ja hyveitään? Onko hän vain pelkkä paukkupatruuna? Turhautumista lisää myös kyvyttömyys taistella poliota vastaan. Tekeekö hän kaikkensa pitäessään pojat ulkona urheilemassa ja heidän mielialansa korkealla, vai toimiiko hän tietämättään taudin hyväksi?

Elämä tarjoaa myös itsekkäitä nautintoja huumaavaan morsiamen, Marcian, roolissa. Kerta toisensa jälkeen Bucky joutuu valitsemaan vastuun kantamisen ja oman onnensa tavoittelun välillä, eikä kulu päivääkään ilman että hän katuisi tekemiään päätöksiä.

Elämä heittää Buckyn eteen jatkuvasti uusia mahdollisuuksia kantaa vastuuta, olla sellainen mies joka kehtaa katsoa itseään peilistä, ja jokaisen hukatun tilaisuuden voi korvata vain entistä suuremman vastuun kantaminen. Bucky on mies, jolla ei ole rajoja - ainakaan hänen omasta mielestään - jolloin hän on valmis ottamaan aina vain suuremman ja suuremman taakan ja syyllisyyden tunteen leveille hartioilleen.


Vaikka Nemesis alkaa siis pian tuntua kovin tutulta - juutalaisen miehen itsesyytöksiä, jotka useaan kertaan toistettuna eivät jätä mitään päähenkilön sielunelämästä arvailun varaan - tämä tuttu kaava ei kuitenkaan tunnu liian kuluneelta. Buckyn sisäisissä demoneissa ja ulkoisessa maailmassa on tarpeeksi tuoretta ja erilaista muihin Rothin teoksiin verrattuna.

Rothin kerronta on hämmentävän sujuvaa, eikä ole ainuttakaan sivuhenkilöä, jonka vaiheista ei jaksaisi lukea sivukaupalla lisää. Polion riivaama juutalaisten kaupunginosa on sulavasti ja kauniisti kuvattu, ja kaikki yksityiskohdat ja sivupolut tuntuvat olevan oikeassa paikassa. Nemesis on kuin juna, tai oikeastaan käsityönä valmistettu tammihuonekalu, jota on kiillotettu tuntikausia rakkaudella. Nemesis on kirja, jonka kohdalla voi vilpittömästi sanoa kliseen, että sen lukeminen on nautinto.

Parista kohtaa lakka on kuitenkin kulunut pois liiasta kiillottamisesta. Kirjan loppua kohden tietty toisto ja asioiden rautalangasta vääntäminen ei tunnu enää tehokeinolta vaan liialliselta alleviivaamiselta. Bucky luettelee syntejään jokaisessa käänteessä, ja aivan kuin tämä ei olisi tarpeeksi, kirjan lopussa siihen asti sivussa ollut kertojaääni ilmaantuu tenttaamaan vanhentunutta Buckya ja kalastelemaan tältä ääneen jokaisen siihen asti vähänkin epämääräisenä pysyneen tunteen - ja toistaa itse johtopäätökset, joihin lukija ja Bucky ovat jo moneen kertaan päätyneet.



Lopuksi täytyy verrata Buckyn tarinaa Edgar Allan Poen William Wilsoniin. William Wilson oli keinotteleva nuori mies, jonka kaikki suuret suunnitelmat ja huijausyritykset pilasi kuin tyhjästä ilmestyvä kaksoisolento, doppelgänger, joka lopulta syöksi Wilsonin oikeutettuun perikatoon. Doppelgänger oli jonkinlainen Wilsonin omantunnon ruumiillistuma, jota Wilson ei pystynyt koskaan painamaan kokonaan syrjään. Bucky on yhtä tuomittu epäonnistumaan kuin Wilson, mutta hänen doppelgängerinsa ei ilmesty tyhjästä väärällä hetkellä, vaan hänen omatuntonsa istuu hänen harteillaan ja muistuttaa häntä jatkuvasti siitä suuruudesta ja hyvyydestä, jota hän ei koskaan voi saavuttaa. Lopputulos on yhtä vääjäämätön.


Nemesis ei siis yllätä millään tasolla, hyvässä eikä pahassa, mutta Rothin tapauksessa, odotusarvojeni ollessa korkealla, se on kirjalle enemmän kehu.

tiistai 21. toukokuuta 2013

Emma Donoghue: Huone

Emma Donoghue: Huone (Tammi, 2012)
(alkup. Room, 2010)

Huone on sykähdyttävä, hirvittävä ja kaunis. Sen lukemisen jälkeen on pakko katsoa ikkunasta ulos, ja kun talossa on pieni prinsessa ja vielä pienempi poika, on pakko katsoa kuinka lapset katsovat ikkunasta ulos: vielä varmistaa asia ja nostaa pienempi syliin kuikuilemaan parvekkeen kaiteen yli.

Viisivuotias Jack ei ole koskaan käynyt Huoneen ulkopuolella. Hänen tietämyksensä mukaan mikään Ulkopuolella ei ole todellista. Todellista on vain Jack, Äiti, Sänky, Pöytä, Matto, Televisio ja muut Huoneen kalusteet ja esineet. Juuri ja juuri todellista on Vanha Kehno, mies joka tulee huoneeseen kello yhdeksältä iltaisin ja narisuttaa äidin sänkyä Jackin laskiessa narahduksia Vaatekomerossa. Television ihmiset, jotka eivät ole totta, asuvat Televisioplaneetoilla.

Vanha Kehno on pitänyt naista vangittuna seitsemän vuotta, mutta tätä Jack ei ymmärrä. Äiti on tehnyt valinnan ja kertonut Jackille Huoneen olevan koko maailma. Se on hänen mielestään armollisempaa kuin selittää maailman olevan iso ja ihana paikka, johon ei kuitenkaan voi koskaan mennä. Huoneen sisällä ympäristö on hallittavissa.

Jackille ei ole olemassa pöytiä, vaan Pöytä. Jack ei ajattele, että pöydäksi määritellään jokin, jolla on neljä jalkaa ja pinta, ja että sen erottaa tuolista se ja se - tai kukkaruukusta se ja se - Pöytä on erisnimi jollekin, joka sattuu kuulumaan hänen maailmaansa. Yleensä vierastan tällaisia oikeinkirjoituksellisia ratkaisuja, mutta Jackin isot alkukirjaimet ovat rehellisen surullisia, sillä ne eivät korosta kertojan lapsellisuutta tai naiiviutta vaan sitä todellisuutta, joka Jackia ympäröi.

Äiti on siis rakentanut Jackille oman maailman, jonka keskiössä he ovat. Äiti naamioi leikeiksi ja peleiksi Jackin opettamisen, ruumiinkunnon ylläpitämisen ja epätoivoiset pakoyritykset - kovaan ääneen huutamisen ja valojen vilkuttamisen. Jack osaa lukea ja kirjoittaa ja äiti laajentaa hänen sanavarastoaan laittamalla hänet toistamaan vaikeita lauseita televisiosta.

Äidillä on toivoa. Kaikki valmentaa Jackia ulkomaailmaa varten, vaikka takeita sinne pääsemiseksi ei ole. Äiti käy läpi vaikeita ja iloisia hetkiä Jackin ollessa tietämätön äidin motiiveista. Kaiken takana on kuitenkin rajaton äidinrakkaus - myös vaikeiden päätösten, joissa oikeita ja hyviä ratkaisuja ei ole. Koko ajan Jack on se, joka pitää äitiä koossa.


Kun Jackin universumi alkaa romahtaa äidin päätettyä kertoa totuuden, on kummallakin edessä suuri identiteettikriisi. Äiti on joutunut jo kerran unohtamaan ja painamaan syrjään sen nuoren opiskelijatytön, joka hän kerran oli, ja nyt hän yrittää asettaa itseään uudestaan siihen rooliin samalla painaen valheellista Huone-idylliä sivuun. Jackille kaikki on vielä oudompaa ja suurempaa. Jos Ulkopuoli onkin totta, ovatko he itse enää totta?

Tavoitteena on vapaus, mutta äidin on vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että Jackille vapautta on maata Huoneessa Sängyllä Äidin kanssa. Kuinka vakuuttaa pieni poika siitä, että ulkopuolella on turvallisempaa, jos itsekin tietää eksyvänsä siellä?


Huoneen tarina on pelottavan ajankohtainen, koska vastaavia tapauksia nousee esiin vuoden parin välein. Huone on kirjoitettu hyvin läheltä ihmistä, eikä se lopulta ole kertomus sieppauksesta tai sieppaajasta vaan siitä, miten sellainen tragedia muodostaa kokonaisia uusia maailmoja iloineen ja suruineen.

Huone saa palan kurkkuun monessa kohtaa, mutta toisaalta se sama rehellisyys ja totuudenmukaisuus, jolla äidin ja pojan suhdetta kuvataan, kääntyy kirjan lopussa hieman sitä itseään vastaan. Tyylistä alkaa tulla hieman dokumenttimainen, eikä kirjan loppupuolen aikana tule enää uusia yllätyksiä. Jackin käytös ja reaktiot muuttuvat ennalta-arvattaviksi ja jää tunne kuin juonelle ei oltaisi haluttu laittaa selvää päätöstä vaan annettu hahmojen kulkea tasaista polkua niin pitkälle kuin heitä huvittaa. Tämä syö hieman kirjan intensiteettiä, mutta koska varsinkin kirjan alussa ja keskivaiheilla Huone on vahvinta mitä olen lukenut pitkään aikaan, se ei ole tarpeeksi iso ongelma jättääkseen huonoa makua. Lopunkin siis lukee mielellään, vaikka sitten dokumenttilasit silmillään.

Suosittelen erittäin vahvasti näppäilemään tunnuskoodin, kuuntelemaan kun Ovi aukeaa piip piip ja astumaan Huoneeseen Jackin maailmaan.

torstai 16. toukokuuta 2013

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (Gummerus, 2012 (3.p.)
(alkup. Insecte, 2006).

Ranskalaisen Claire Castillonin Äidin pikku pyöveli on kokoelma, jonka yhdeksässätoista novellissa sukelletaan äitien ja tyttärien myrskyisiin suhteisiin. Novellien tunnelma vaihtelee avoimen räiskyvästä pelottavan rauhalliseen, mutta seesteistä ei meno ole yhdessäkään perheessä.

Äidin ja tyttären suhde on novelleissa kuin kuminauha. Eroon voi pyristellä mutta vain paukahtaakseen takaisin tai vetääkseen toisen perässään. Suhteessa voidaan imeä verta ja toinen silti vain ojentaa kättään saadakseen lohdutuksen, hyväilyn ja uuden puraisun.

Castillonin henkilöt ovat suoria ja rehellisiä, sanovat kursailematta mitä ajattelevat eivätkä häpeä rumiakaan ajatuksia. Suorapuheisuudesta osaksi pääsevät lukijan lisäksi myös muut hahmot - siis äidit, tyttäret ja isät, joista viimeksimainituilla on novelleissa erityisen kiusallinen sivustakatsojan rooli niin hyvässä kuin pahassa: isät hengittävät vapaasti jos vaimon tai tyttären viha ei sinkoa heitä kohti.

Tapahtumat ovat arkisia, yksityiskohdat häiritsevän tuttuja ja kodit niin myrkyllisiä, että ovien paukahduksia kavahtaa. Arjesta hypätään keveästi absurdin puolelle ja takaisin. Raja ylitetään paikoin niin vaivihkaa ja nopeasti, että aina ei pysy kärryillä, liikutaanko arkitodellisuudessa vai mielikuvissa. Nämä hyppäykset ovat kuitenkin sopivan lyhyitä ja mehukkaita ja ne jäävät mukavasti vaivaamaan. Novellien todellisuus on sen verran karmeaa ja karua, että meno on häiritsevää kummassakin ulottuvuudessa.


Novellit ovat sopivan mittaisia (muutamasta sivusta reiluun kymmenen) ja niitä ahmii mielellään usean putkeen. Tällä tavoin kuitenkin paljastuu, että tarinoiden asetelmissa on liikaa saman toistoa. Äiti-tytär-suhteissa tuntuu olevan vain muutama perustyyppi, karkeasti jaoteltuna: äiti vihaa tytärtään, äiti rakastaa tytärtään liikaa, tytär vihaa tai häpeää sairasta tai vanhaa äitiään tai tytär yrittää ymmärtää äitiään. Variaatio on hieman liian pientä ja tämän vuoksi sekaan olisi oikein hyvin sopinut muutama novelli, joissa tunnelma olisi ollut täysin erilainen - rehellisesti positiivisempi ja tempo rauhallisempi. Näin kokoelman "syke" olisi välillä rauhoittunut ja samankaltaisetkin aiheet olisivat tuntuneet tuoreemmilta.

Taaperoperheen isänä Castillonin pureskelemat ongelmat eivät ole vielä minulle ajankohtaisia ja isän ja lapsen suhteissa on tietysti oma, hieman erilainen leimansa, mutta kokoelma tekee siinä mielessä tehtävänsä että se saa pääni täyttymään erilaisista skenaarioista, hälytyssignaaleista ja korjaussuunnitelmista. Tämänkin vuoksi olisi ollut mukavaa, jos kokoelmaan olisi ekynyt edes jokunen toivoa antava novelli. Luulisi pyyteettömän rakkauden kukoistavan Pariisissakin.

maanantai 13. toukokuuta 2013

Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu

Ismali Kadare: Särkynyt huhtikuu (Gummerus, 2006)
(alkup. Prilli i thyer, 1978)

Ismail Kadaresta on tullut lyhyessä ajassa yksi lempikirjailijoistani. Luin pari kuukautta sitten häneltä Seuraajan, mahtavan poliittisesta (itse)murhasta kertovan satiirin, joka sijoittuu Albanian diktaattorin Enver Hoxhan aikaan. Kirjaan suuresti tykästyneenä hain käsiini Särkyneen huhtikuun, joka sijoittuu myös Albaniaan, tällä kertaa sen eristäytyneille ylängöille, joilla verikoston kammottava historiallinen perinne ei ole vielä sammunut.

Kirjan päähenkilö Gjorg saa tehtäväkseen kostaa veljensä murhan. Aikansa vääjäämätöntä vastaan kiemurreltuaan hän tarttuu kivääriin, ampuu ja muuttuu samassa hetkessä kuoleman antajasta kuoleman odottajaksi. Tämän merkiksi hän sitoo mustan nauhan käteensä ja lähtee elämään elämänsä viimeistä kuukautta. Huhtikuu särkyy hänen mielessään elämän ja kuoleman puoliskoiksi.


Kirjailija Bessian Vorps tuo nuorikkonsa Dianan tutustumaan ylängön "romanttisiin" perinteisiin. Ylänkö romuttaa kirjailijan käsityksiä ja toisaalta varastaa nuoren rouvan sielun. Yksi katse Dianan ja Gjorgin välillä sekoittaa kummankin elämän lopullisesti.

Verikosto on osa Kanunia, ikivanhaa lakikokoelmaa, jota seuraten pohjoisen Albanian ylänköjen kansa elää valtion kontrollin puuttuessa. Särkynyt huhtikuu pohjautuu elävään perinteeseen, mutta Kanun ja ylänköjen kulttuuri on kuitenkin kirjassa ilmeisesti tiivistetty äärimmilleen. Kirjaa ei siis kannata lukea kuin historiallista dokumenttia vaan enemmänkin kuin tutkielmaa kansanluonteesta. Sekin mielessä pidettynä lukukokemus on häkellyttävän karmaisevan hyvä.

Ylänkö on pelottavampi kuin mikään scifi-maailma. Mikään ei tule yllätyksenä, kaikki on säädetty satojen vuosien kuluessa: mikä on haavan hinta ja millä tienpätkillä tai majataloissa verikoston alainen on turvassa. Siksi ei voi sanoa, että kanun olisi armoton tai säälimätön - se on looginen ja suojeleva, omalla tavallaan.

Verikosto on yhtä aikaa kunniaa, taloutta ja hippaa. Kunniana se ei ole henkilökohtaista sorttia. Verikoston alle päädytään, viha synnytetään tarvittaessa, ja viha periytyy sukupolvelta toiselle, joskin usein hieman sisällöttömänä ja laimennettuna - näin tuntee Gjorg. Sääntöjä ei kyseenalaisteta. Jos talon vieras saa surmansa, on talon velvollisuus aloittaa koston kierre. Vapaa tahto on epärelevanttia.

Verikosto on taloutta, sillä kuolemasta pitää maksaa vero. Lisäksi haavoja, ruumiita ja murhia lasketaan kuin credit- ja debit-tilejä kansantaloustieteen kurssilla. Ihmishenkien kvantifiointi ei ole kylmää, se on neutraalia ja normaalia.

Verikosto on hippaa, sillä kun kostat, sinusta tulee se. Saat kuukauden armonaikaa, jonka jälkeen sinut saa ottaa kiinni (kiväärillä, otsaan). Voit lymyillä päivät ja liikkua yöt, tai sitten etsiä jonkun erilaisista turvista - majatalon, tien, talon tai erityisen eristystornin, jossa virua kunnes sattuma muuttaa kuoleman tasapainoa.

Mielenkiintoista on, että kanun sisältää lukemattomia tapoja murtautua verikoston kierteestä - sopimalla, rahalla tai kostamalla puoliksi (haavoittamalla). Päähenkilön sukujenkin tapauksessa kaikki nämä keinot ovat tapetilla ja vieläpä hyvin lähellä onnistumista, mutta hippa jatkuu vaikka tunteet eivät enää olisikaan mukana.


Koko ajan tämä kuoleman karuselli etenee jonkinlainen pilke silmäkulmassa. Kaikki on yhtä aikaa surullista, luonnollista ja tarkasti suurennuslasin alla. Pienet ongelmat nivoutuvat nätisti suurten ja ikiaikaisten lomaan. Tunnelma ei synkisty eivätkä hahmot painu kasaan huoliensa alle vaan kulkevat eteenpäin ja esittelevät lukijalle itseään ja maailmaansa. Maailman jokainen yksityiskohta on kiinnostava ja houkuttaa ottamaan selvää seuraavasta.

Kadare on kahdessa lukemassani kirjassa loihtinut päähäni mielenkiintoisen kuvan Albaniasta. Tuo kuva on hirtehinen, elämänmyönteinen ja se uskaltaa nauraa päin kaiken absurdin - jota riittää - naamaa. Siihen on helppo samaistua, eli sitten kommunistisessa diktatuurissa, ylängön perinteiden keskellä tai jossakin muualla. Tulen ehdottomasti kaivamaan esiin Kadaren muut suomennetut teokset ja tarkastelemaan Albaniaa vastaisuudessa hieman tarkemmalla silmällä.


tiistai 7. toukokuuta 2013

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla (Tammi, 5. painos 2007, 1967)
(alkup. Breakfast at Tiffany's. A Short Novel And Three Stories, 1958)

Aamiainen Tiffanylla on yksi niistä kirjoista, joista minulle on etukäteen muodostunut hyvin varma, mutta täysin sisällötön kuva. Tämä johtuu siitä, että kirjan ja siitä tehdyn elokuvan - jota en ole nähnyt - nimi on niin tuttu, että jo pelkkä nimi on osa päänsisäistä kulttuurintuntemustani. Olen ehkä lokeroinut sen johonkin sellaiseen kategoriaan kuin "40-luvun Sinkkuelämää".

Kuva oli tietysti täysin virheellinen. Ensinnäkin, käsissäni ollut kirja paljastuikin neljän kertomuksen kokoelmaksi. Aamiainen Tiffanylla oli näistä pisin, pienoisromaanin mittainen. Toisekseen, kun aloin lukea nimitarinaa, siitä nousi pian esiin erittäin mielenkiintoinen ja arvoituksellinen päähenkilö Holly Golightly, näennäisen "humpuuki" 40-luvun seurapiirikaunotar, jonka laskelmointi on yhtä aikaa kylmää kuin steriili veitsi ja lämmintä kuin kutiava koiranpentu.

Tarina kerrotaan Hollyn yläpuolella asuvan - ja myöhemmin ystävän - nuoren kirjailijan silmin. Ystävä seuraa Hollyn kuohahtelevaa elämää ja pääsee kuuntelemaan Hollyn poukkoilevia selostuksia nuoruudestaan, asuinkumppanimaustaan ja tulevaisuudensuunnitelmistaan. Hollyn elämä on legendaa sanan varsinaisessa merkityksessä, ja totuus on hyvin kätkettynä hänen pulputuksensa takana.


Holly rinnastaa itsensä villieläimeen, jonka elämä on jatkuvaa karkaamista. Taivaalle karannut lintu huomaakin taivaan olevan tyhjä ja rajaton, ukkostava ja kaiken lopulta tuhoava paikka. Villieläin ei löydä kotia, ja kun kauhupäivät vääjäämättä iskevät, Holly hakee tukea ja turvaa, oikeaa tunnelmaa, paikoista, jotka saavat hänet tuntemaan olonsa johonkin kuuluvaksi.

Seurapiirielämän ja elintason turvaavan rahavirran jatkuvuus vaatii jatkuvaa tasapainoilua. Joutuuko Holly ongelmiin liiallisen luottamuksen ja hyväntahtoisuuden vai laskelmoitujen temppujen epäonnistumisen vuoksi? Tämä jää sopivan epäselväksi, ja lukijana tunnen olevani kuin Hollyn kirjailijaystävä. Voin vain ottaa vastaan lämpimän leuansivelyn ja jäädä katsomaan tuon katoavan naisen perään.

Holly Golightly tuo monella tapaa mieleen E.L. Doctorowin Gangsterin oppipojan neiti Drew'n. Molemmat naiset ovat paljon vahvempia kuin antavat ymmärtää pyörittämilleen miehille tai edes uskotuille ystävilleen - nuorelle kirjailijalle tässä tarinassa tai Billy Bathgatelle Gangsterin oppipojassa. Huolettoman ja näennäisesti vietävissä ja ohjattavissa olevan olemuksen takana on kummassakin tapauksessa niin pitkälle vietyä laskelmointia ja selviytymisviettiä, että jokaisella pienelläkin eleellä tai valitulla sananparrella tuntuu olevan suurempi merkitys.

Kokoelman muut tarinat ovat kaikki maukkaita ja keskenään erilaisia. Kukkien taloa ei oikein voi kuvata paremmin kuin sanomalla sen olevan yksinkertainen kertomus rakkaudesta, niin lattealta kuin kuvaus kuulostaakin. Ympäristönä on Haitin pääkaupunki Port-au-Prince ja sen läheinen maaseutu. Timanttikitarassa miesten välinen ystävyys saa siirtomaavankileirin asukin huomaamaan, että hän on elossa - mikä tuo takaisin yksinäisyyden tunteen ja menneen elämän muistot. Joulumuisto on lämmin tarina vanhan naisen ja nuoren sukulaispojan ystävyydestä ja siitä, kuinka heitä yhdistää kuulumattomuus Järkevien Ihmisten kategoriaan.

lauantai 4. toukokuuta 2013

Bernardo Atxaga: Tuolla taivaalla

Bernardo Atxaga: Tuolla taivaalla (Tammi, 1999)
(alkup. Zeru horiek, 1996)

Kuinka pieneen tilaan täytyisi tunkea vankilasta juuri vapautunut baskiterroristi, painostava poliisiparivaljakko (hurmuri ja järkäle), töykeä henkilökunta, kaksi nunnaa ja omasta sairaushistoriastaan puhumaan mielivä pyylevä nainen, jotta tunnelma olisi tarpeeksi intensiivinen? Tuolla taivaalla osoittaa, että linja-auto riittää mainiosti.


Vankilasta katumuksen vuoksi vapautettu baskiterroristi Irene tekee matkaa kotikaupunkiinsa Bilbaoon. Irene yrittää selvittää itselleen, kuinka menneen elämän voi jättää - ainakin tarpeellisilta osin - taakse, jotta paluu normaaliin elämään olisi mahdollista.

Irenen kontaktit ovat katkenneet. Osoitettuaan katumusta terroritekoihin osallistumisesta hän on saanut järjestönsä vihat niskoihinsa. Muita ystäviä ja tukiverkkoa ei juuri ole, perhekin on etäinen. Ainoa tukiverkko, kaksi sellitoveria, on jäänyt taakse.

Linja-auto on viimeinen suojakapseli, joka erottaa Irenen oikeasta maailmasta. Moottorin hurina eristää ulkomaailmasta ja pimeyden laskiessa Irenen ainoa ajattelun tuki, taivas, katoaa myös muuttuen ikkunan peilimäiseksi heijastukseksi. Matkan aikana hänen on saatava ajatuksensa järjestykseen, tai ainakin hallintaan, sillä lopulta kapselin ovet vääjäämättä aukeavat ja pullauttavat naisen kotikaupunkinsa kadulle. Matkan edistyminen alkaa ahdistaa lukijaakin. Irenen palatessa unistaan todellisuuteen auton moottorin huminan, himmeän valaistuksen ja kovan vauhdin aistii.

Unista Irene hakee selityksiä ja niiden avulla hän myös pohtii tulevaa. Uhat ja pelot ovat toisaalta Irenen pään sisässä: tunne, että vankilasta vapautunut ei koskaan kävele tarpeeksi normaalisti tai sitten hän kävelee liiankin normaalisti, tunne että häntä tarkkaillaan, huoli siitä, etteivät omat ajatukset eivätkä välttämättä edes Irenen mukanaan kantamat lempikirjat anna tarvittavia vastauksia ajoissa. Toisaalta uhat myös konkretisoituvat poliisien muodossa, jolloin linja-auton matkustajisto muuttuukin yhteisöksi, josta pelastus on etsittävä.

On mielenkiintoista, miten linja-auto tuntuu yhtä aikaa ympäristönä niin pieneltä ja suurelta. Pieneltä kun ajattelee että pakoon ei pääse, suurelta kun ihmettelee, mitä kaikkea sen sisällä voi tapahtua poissa muiden katseilta ja huomiolta.

Kirjassa käytetään paljon lainauksia runoista, lauluista ja kirjoista. Lainaukset ovat useimmiten tarpeeksi osuvia, mutta niiden paljo käyttö saa aikaan sen, että ne menettävät hieman tehoaan. Muutenkin minua usein häiritsee, jos kirjan päähenkilö alkaa ajatella ja luetella lempikirjojaan tai muistaa aivan liian monta lainausta ulkoa. Silloin hahmo saattaa alkaa vaikuttaa kirjailijan peililtä - tai pahimmillaan hahmo rikkoutuu, jos hän on elämäntilanteensa nähden liian "kirjaihmisiä". Nyt kirjat ovat sentään konkreettisesti mukana ja niillä on tarinallinen motiivi, mutta niiden vähempi ja hienovaraisempi käyttö olisi silti ollut paikallaan.

Kirjan kerronta on sujuvaa ja dialogi pääosin hyvää. Dialogi tuntui epäuskottavalta lähinnä Irenen muistellessa sellitovereidensa kanssa käymiä keskusteluja. Silloin kävi mielessä ajatus, että tässä on nyt yritetty mahduttaa mahdollisimman paljon elämänviisauksia 60-vuotiaan argentiinalaisnaisen suuhun muutaman takauman puitteissa. Koska tämä dialogi on kuitenkin muistelua, sen voi onneksi kuitata tiettyyn pisteeseen asti Irenen omana päänsisäisenä tyylittelynä.


Terrorismiteema oli lähtöoletuksiini verrattuna yllättävän vähän esillä, kuten myös baskimaan tilanne muutenkin. Irenen tausta onkin vain yksi monesta mahdollisesta; kirja kertoo menneen ja tulevan elämän yhteensovittamisesta ja siihen liittyvistä sisäisistä ja ulkoisista ristiriidoista.


Olin itse hyvin väsynyt niinä iltoina, joina kirjaa luin, ja tämä toisaalta auttoi ymmärtämään sitä kiirettä ja tuskaa, jota Irene tuntee, mutta toisaalta olisin halunnut lukea kirjan nopeammin, jolloin tilanteen painostavuus olisi tullut vieläkin paremmin ilmi. Tuolla taivaalla ei ole pitkä kirja (154 sivua) ja sen ajallinen kehys on niin pieni, että jos mahdollista, suosittelen sen ahmimista yhdessä tai kahdessa päivässä.

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Don DeLillo: Omegapiste

Don DeLillo: Omegapiste (Tammi, 2011)
(alkup. Point Omega, 2010)

Omegapisteessä halutaan paeta ajasta. Vain siten voi tarkastella oikeaa elämää. Elämä ei näy teoista tai sanoista, teksteistä tai puheesta vaan elämä tapahtuu siinä välissä, pieninä mikroskooppisina hetkinä, muistelun, ajattelun ja näennäisen satunnaisen sisäänpäin kääntymisen hetkinä.

Omegapisteessä yksilöt - kirjaimellisesti jokainen henkilöhahmo - pakenee enemmän tai vähemmän konkreettisesti. Richard Elster on entinen puolustusministeriön työntekijä, jonka tehtävänä on ollut oikeuttaa Yhdysvaltojen sotaretkiä. Nyt hän on paennut kaupungista autiomaahan ajattelemaan.

Jim Finley haluaa tehdä Elsteristä elokuvan - vain mies, seinä ja ajatuksia - mutta pian hän tippuu samaan kuoppaan, jonka pohjalla Elster makaa ja alkaa myös paeta, tippua ulos ajasta ja hävitä. Finleyn hahmo on joissain kohdin tosin ehkä liiankin aulis ymmärtämään Elsterin maailmankatsomusta ja soveltamaan sitä omaan elämäänsä. Näissä kohdissa tuntuu kuin iso, muuten yleiseksi tarkoitettu ajatus muuttuisi nuoren, itseään tarkastelevan taiteilijan "taiteellisuuden" ja "syvällisyyden" pönkitykseksi.

Konkreettisimmin pakenee Elsterin tytär Jessie, joka hänkin on sitä ennen paennut todellisuudelta koko elämänsä. Kaiken lisäksi teoksen prologissa ja epilogissa nimetön taidegalleriankävijä pakenee maailmalta installaatioon, 24 tuntia kestävään, hidastettuun Psykoon - osioissa, jotka ovat erittäin mielenkiintoisia, ja joissa kätevästi summataan etu- ja jälkikäteen teoksen pääajatus: elämä sijaitsee siellä, mistä aika on vähennetty.

Yksilöiden lisäksi myös koko ihmiskunta pakenee ajasta, ainakin Elsterin mukaan. Ihmiskunta ja sen tietoisuus on lähestymässä omegapistettä - se on kulumassa loppuun ja hävittämässä itseään maailmasta suuren mullistuksen avulla. Tietoisuus haluaa muuttua materiaksi.


Kirjan tarina mukailee teemaa ja myös tavallaan häipyy pois ja tiivistyy. Elokuvasta puhutaan ja puhutaan, mutta kaikki lasittuu nopeasti paikalleen, eikä missään vaiheessa päästä edes Elsterin historiaan asti - muuten kuin nopeasti vilkaisten. Tämä tuntuu luontevalta, varsinkin näin lyhyessä kirjassa (123 sivua).

Edellinen lukemani kirja, Saul Bellowin Ainoa oikea, oli myös lyhyt kirja, joka kuitenkin piti lukea nopeasti jotta tunnelmasta ei olisi tippunut pois. Omegapiste on sen täysi vastakohta, sen kanssa täytyi hidastaa ja minun täytyi lukea monia kohtia uudestaan. Se kuitenkin palkitsi, sillä jokainen ajatus joka lopulta valkeni minulle, auttoi teoksen ymmärtämistä.

Autiomaa ja sen keskellä sijaitseva mökki on vaikuttava tapahtumaympäristö, joka auttaa pysähtyneisyyden ja ikuisen, geologisen ajan hahmottamista, ja kuumuus tunkee tekstin läpi.

Omegapiste jää sopivasti mieleen kummittelemaan. Teksti ja sen teemat ovat sopivasti synkronoitu ja kirja jättää hyvin kokonaisen ja harkitun kuvan.