George Orwell: Eläköön tuonenkielo! (367 s., WSOY 1998)
(alkup. Keep the Aspidistra Flying, 1936)
Ei riitä että on köyhä, jos silti pitää mittapuunaan rahaa ja laskee itsensä sen tähden epäonnistujaksi. Avain on siinä, että rahan maailmasta täytyy päästä kokonaan irti. Ei saa olla kunniallisesti köyhä, vaan laskeutua niin syvälle alennustilaan, että kunniallisuudella ei ole enää merkitystä.
(alkup. Keep the Aspidistra Flying, 1936)
Ei riitä että on köyhä, jos silti pitää mittapuunaan rahaa ja laskee itsensä sen tähden epäonnistujaksi. Avain on siinä, että rahan maailmasta täytyy päästä kokonaan irti. Ei saa olla kunniallisesti köyhä, vaan laskeutua niin syvälle alennustilaan, että kunniallisuudella ei ole enää merkitystä.
Sellaisesta kolosta käsin kuvittelee Gordon Comstock 30-luvun Lontoossa käyvänsä taisteluun rahamaailmaa vastaan. Taistelu on yksityinen, koska hän ei suostu tarttumaan hyvänsuovan ystävänsä Philip Ravelstonin tarjoamaan sosialismin köyteen, ja koska rahattomassa maailmassa ei saa edes haaveilla suhteen tyttöystävä Rosemaryn kanssa etenevän mihinkään kunnialliseen vaiheeseen asti.
Gordon tekee elääkseen töitä, kunhan se ei ole kunnollista työtä, ja kirjoittaa runoja, joiden avulla hän ainakin ajoittain kuvittelee vapautuvansa rahamaailman kahleista. Katsoessaan ympärilleen hän näkee vain keskiluokan lammasmaisen alistumisen symboleja, joista näkyvin on jokaisella ikkunalaudalla kököttävä tuonenkielo. Oleellista on ymmärtää, että länsimainen sivistys käy kuolintaisteluaan ja että on vain ajan kysymys, koska pommikoneet pyyhkäisevät sen lopullisesti kartalta. Lähtökohdat alennustilan etsimiseen ovat kohdillaan silloin kun siitä ei enää välitä.
Suvun ja ystävien mielestä Gordon saattaa ehkä tehdä periaatteessa oikein antaessa itsensä vajota, mutta että käytännössä! Gordonin jalo päämäärä pysyy hänen näkökentässään niin kauan kuin taistelu pysyy yksityisenä, mutta mitä ihminen voi tehdä jos häntä ei jätetä yksin vajoamaan vaan hänelle tarjotaan viimeiseen asti vastuuta itsestään ja muista?
George Orwell ei itse pitänyt Eläköön tuonenkielo!:a onnistuneena - tosin ei ilmeisesti useita muitakaan kirjojaan. Myönnettäköön, että Gordon eksyy toistamaan samoja fraaseja rahamaailman mädännäisyydestä ja rahattoman rakkauden mahdottomuudesta turhan paljon, mutta toisaalta tietty jankkaus ja asioiden itselleen ja muille todistelu kuuluu asiaan: taistelun epätoivoisuus tulee ilmi siinä, miten paljon itsensä motivointia ja vaikuttimiensa muistelemista sen käynnissä pitäminen näyttää vaativan.
Gordon ei kaikesta valittamisestaan, kylmäkiskoisuudestaan ja vastahakoisuudestaan huolimatta ole vastenmielinen hahmo. Samalla tavoin kuin Rosemaryn rakkaus miestä kohtaan on ehdotonta, myös itse lukijana huomasin antavani hänelle jatkuvasti lisää siimaa, sillä kun joku lähtee niin hankalalle ja stoalaista tyyneyttä vaativalle tielle kuin mitä Gordon tekee, on vain kohtuullista antaa hänen kulkea se loppuun.
Gordonin tie on tietenkin matka jonkinlaiseen kypsyyteen. On riemastuttava lukea, miten Gordon onnistuu ensin olemaan täysin uskollinen aatteelleen, poraamaan siihen heti seuraavassa hetkessä itselleen porsaanreikiä ja palaamaan heti kohta entistä päättäväisemmin oikealle tielle. Lisäksi Gordonin jankuttava, rasittava, kylmäkiskoinen ja päättämätön suhtautuminen Rosemaryyn on jotenkin sympaattista.
Siinä missä Gordon ryntäilee laidasta laitaan ja siinä ohessa selkeästi kehittyy, kirjan muut hahmot ovat melko ohuita. Rosemary tarjoaa ehdotonta rakkautta alusta loppuun, Ravelstonin tuki ja kärsivällisyys eivät tunne rajoja, Julia-sisko toivoo vain Gordonin parasta oman kurjuutensa keskellä ja niin edelleen. Jos sivuhahmot vain käväisisivät kerran näyttämöllä, ongelmaa ei olisi, mutta koska niin moni heistä kulkee mukana koko tarinan ajan, heidän staattisuutensa alkaa häiritä. Ei ihme että Gordonin päässä pyörii jos hän elää nukkemaailmassa.
Orwellin teksti on kuitenkin riemukasta. Gordonin havainnot itsestään, sukulaisistaan ja maailmasta ovat hulvattomia ja osuvia. Yhteiskuntakritiikki ei ole liian ryppyotsaista vaan lukija saa jatkuvasti olla epävarma siitä, lensikö jokin pilkkakirves kohti yhteiskuntaa vai Gordonia itseään. Kritiikki on melko peittelemätöntä - joskaan ei niin alleviivatun ilmeistä kuin Eläinten vallankumouksessa - mutta koska yksinkertaistus ja jankkaus sopivat Gordonin hahmolle, se toimii.