Sivut

maanantai 28. lokakuuta 2013

George Orwell: Eläköön tuonenkielo!

George Orwell: Eläköön tuonenkielo! (367 s., WSOY 1998)
(alkup. Keep the Aspidistra Flying, 1936)

Ei riitä että on köyhä, jos silti pitää mittapuunaan rahaa ja laskee itsensä sen tähden epäonnistujaksi. Avain on siinä, että rahan maailmasta täytyy päästä kokonaan irti. Ei saa olla kunniallisesti köyhä, vaan laskeutua niin syvälle alennustilaan, että kunniallisuudella ei ole enää merkitystä.

Sellaisesta kolosta käsin kuvittelee Gordon Comstock 30-luvun Lontoossa käyvänsä taisteluun rahamaailmaa vastaan. Taistelu on yksityinen, koska hän ei suostu tarttumaan hyvänsuovan ystävänsä Philip Ravelstonin tarjoamaan sosialismin köyteen, ja koska rahattomassa maailmassa ei saa edes haaveilla suhteen tyttöystävä Rosemaryn kanssa etenevän mihinkään kunnialliseen vaiheeseen asti.

Gordon tekee elääkseen töitä, kunhan se ei ole kunnollista työtä, ja kirjoittaa runoja, joiden avulla hän ainakin ajoittain kuvittelee vapautuvansa rahamaailman kahleista. Katsoessaan ympärilleen hän näkee vain keskiluokan lammasmaisen alistumisen symboleja, joista näkyvin on jokaisella ikkunalaudalla kököttävä tuonenkielo. Oleellista on ymmärtää, että länsimainen sivistys käy kuolintaisteluaan ja että on vain ajan kysymys, koska pommikoneet pyyhkäisevät sen lopullisesti kartalta. Lähtökohdat alennustilan etsimiseen ovat kohdillaan silloin kun siitä ei enää välitä.

Suvun ja ystävien mielestä Gordon saattaa ehkä tehdä periaatteessa oikein antaessa itsensä vajota, mutta että käytännössä! Gordonin jalo päämäärä pysyy hänen näkökentässään niin kauan kuin taistelu pysyy yksityisenä, mutta mitä ihminen voi tehdä jos häntä ei jätetä yksin vajoamaan vaan hänelle tarjotaan viimeiseen asti vastuuta itsestään ja muista?

George Orwell ei itse pitänyt Eläköön tuonenkielo!:a onnistuneena - tosin ei ilmeisesti useita muitakaan kirjojaan. Myönnettäköön, että Gordon eksyy toistamaan samoja fraaseja rahamaailman mädännäisyydestä ja rahattoman rakkauden mahdottomuudesta turhan paljon, mutta toisaalta tietty jankkaus ja asioiden itselleen ja muille todistelu kuuluu asiaan: taistelun epätoivoisuus tulee ilmi siinä, miten paljon itsensä motivointia ja vaikuttimiensa muistelemista sen käynnissä pitäminen näyttää vaativan.

Gordon ei kaikesta valittamisestaan, kylmäkiskoisuudestaan ja vastahakoisuudestaan huolimatta ole vastenmielinen hahmo. Samalla tavoin kuin Rosemaryn rakkaus miestä kohtaan on ehdotonta, myös itse lukijana huomasin antavani hänelle jatkuvasti lisää siimaa, sillä kun joku lähtee niin hankalalle ja stoalaista tyyneyttä vaativalle tielle kuin mitä Gordon tekee, on vain kohtuullista antaa hänen kulkea se loppuun.

Gordonin tie on tietenkin matka jonkinlaiseen kypsyyteen. On riemastuttava lukea, miten Gordon onnistuu ensin olemaan täysin uskollinen aatteelleen, poraamaan siihen heti seuraavassa hetkessä itselleen porsaanreikiä ja palaamaan heti kohta entistä päättäväisemmin oikealle tielle. Lisäksi Gordonin jankuttava, rasittava, kylmäkiskoinen ja päättämätön suhtautuminen Rosemaryyn on jotenkin sympaattista.

Siinä missä Gordon ryntäilee laidasta laitaan ja siinä ohessa selkeästi kehittyy, kirjan muut hahmot ovat melko ohuita. Rosemary tarjoaa ehdotonta rakkautta alusta loppuun, Ravelstonin tuki ja kärsivällisyys eivät tunne rajoja, Julia-sisko toivoo vain Gordonin parasta oman kurjuutensa keskellä ja niin edelleen. Jos sivuhahmot vain käväisisivät kerran näyttämöllä, ongelmaa ei olisi, mutta koska niin moni heistä kulkee mukana koko tarinan ajan, heidän staattisuutensa alkaa häiritä. Ei ihme että Gordonin päässä pyörii jos hän elää nukkemaailmassa.

Orwellin teksti on kuitenkin riemukasta. Gordonin havainnot itsestään, sukulaisistaan ja maailmasta ovat hulvattomia ja osuvia. Yhteiskuntakritiikki ei ole liian ryppyotsaista vaan lukija saa jatkuvasti olla epävarma siitä, lensikö jokin pilkkakirves kohti yhteiskuntaa vai Gordonia itseään. Kritiikki on melko peittelemätöntä - joskaan ei niin alleviivatun ilmeistä kuin Eläinten vallankumouksessa - mutta koska yksinkertaistus ja jankkaus sopivat Gordonin hahmolle, se toimii.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Tervetuloa teatteriin: Lovecraftia Vantaalla


Perjantaina marraskuun 15. päivä saa Tikkurilan Teatterissa Vantaalla uusintaensi-iltansa keväällä 2013 ensimmäisen kerran pyörinyt kauhunäytelmä, H.P. Lovecraftin samannimiseen pienoisromaaniin perustuva Charles Dexter Wardin tapaus. Esityskausi on kuuden esityksen mittainen, joten liput kannattaa varata ajoissa.

Aki Järvi-Eskola ja Risto Uusikoski. Kuva: Leena Tiuri
Näytelmä kertoo Charles Dexter Wardista, nuoresta miehestä, joka ajautuu syvälle kosmisen kauhun kiemuroihin tutkiessaan erikoislaatuisen esi-isänsä elämänvaiheita. Charlesin ainoa linkki oikeaan maailmaan on Wardien perhelääkäri, tohtori Marius Willett, joka yrittää viimeiseen asti pitää kiinni nuorukaisesta ja pelastaa lopulta sen, mikä pelastettavissa on.

Lovecraftin maailmassa ei ole toivoa eikä lohtua. Tuntematon herättää kysymyksiä mutta vastauksena on vain hulluutta tai kuolemaa. Alusta asti on selvää, että kun vastakkain on ihminen ja jokin selittämätön, ihminen on auttamattomasti alakynnessä.

Lovecraftin kauhu nojaa hienovaraisuuteen, vihjailuihin ja näyttämättä jättämiseen. Kauheaa on se, jonka olemassaolo on sanaton itsestäänselvyys. Tätä hankalaa tunnelmaa yritämme tavoittaa pienellä työryhmällä. Näytelmän ohjaa Aarne Lindén ja lavalla nähdään Aki Järvi-Eskola tohtori Marius Willettinä ja allekirjoittanut nimiroolissa.

Siispä tervetuloa teatteriin marras-joulukuussa! Esityskauden jälkeen vetäydyn määrittämätömän pitkälle lomalle teatterin harrastamisesta, mutta niin kauan kuin tehdään, niin tehdään kunnolla! Ja mikäpä tehdessä kun ympärillä on hyvä työryhmä ja näytelmän takana itse modernin kauhun kantaisä.


Minun sanaani ei tietenkään kannata loputtomasti luottaa. Keväällä meidät kävi bongaamassa Linnea blogista Kujerruksia.

Esitysajat ja lippujen varaukset Tikkurilan Teatterin kotisivuilta.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Ian McEwan: Vieraan turva

Ian McEwan: Vieraan turva (138 s., Otava 2010)
(alkup. The Comfort of Strangers, 1981)


Toisiinsa leipääntynyt pariskunta matkustaa pitkälle lomalle Venetsiaan. Se, että Colinilla ja Marylla on kaikki aika maailmassa käyttää toistensa huomioimiseen vain korostaa parisuhdeen tasaisen kuollutta, päivästä toiseen yhtä kiusallista tilaa. Vaaditaan hämmentävä ja levoton ilta omituisen paikallisen pariskunnan, Robertin ja Carolinen, kanssa laukaisemaan tilanne. Colin ja Mary huomaavat yhtäkkiä nauttivansa toisistaan kuin vastarakastuneet: vaikka he eivät puhu siitä ääneen, taustalla on levottomuuden, vaaran ja alkuvoiman kohtaaminen, jopa ihan aito pelko.

Vieraan turva on nimellisesti trilleri ja se kiemurteleekin hitaasti kohti tiiviimpää tunnelmaa ja kammottavia paljastuksia, mutta sen loistava parisuhdekuvaus varastaa huomion. McEwan kuvaa herkullisen tuskallisesti niin kiusallista, kituvaa parisuhdetta, jossa ajatellaan liikaa ja tunnetaan toinen liian hyvin kuin uudelleen roihahtavaa, idealistista ja naiivia rakkauttakin. Oli Colinin ja Maryn suhde missä vaiheessa tahansa, hahmojen pieniin eleisiin ja niiden merkittävyyden ruotimiseen voi jollain tavalla aina samaistua.

Suhteen pelastamiseksi ei siis riitä haahuilu Venetsian kapeilla kaduilla tai vesibussin odottelu satamassa. Staattista toivottomuutta huokuu myös siitä kohtalaisen runsaasta määrästä näiden katujen, torien ja säätilojen kuvailua, jolla ehkä turhan montaa kappaletta on rikastettu. Sellaisena lukijana, jonka on vaikea hypätä yli "tunnelmalauseista" rakentamatta niiden selostamaa kuvaa pääni sisällä - oli kyse sitten jonkin korttelin, valon leikittelyn tai vedenpinnan kuvauksesta - tuskastun jos hahmoista ja juonesta poiketaan liian usein.

Robert ja Caroline vetävät päähenkilömme - aluksi näiden tahtomatta - kohtaamaan omaa elämäänsä ohjaavat alkuvoimaiset ajatukset ja vastustamattomat vietit. Vaikka koko kohtaaminen haiskahtaa Colinista ja Marysta häiritsevältä ja epäilyttävältä, he ammentavat siitä polttoainetta suhteensa uudistamiseen. Uhan kohtaaminen synnyttää elinvoimaa ja sumentaa lopulta arviointikyvyn.

Vieraan turva kertoo vaarallisen rakastamisesta, viettejä vastaan taistelun turhuudesta ja klassisten kohtaloiden vääjäämättömästä toteutumisesta. Isoimmalla liekillä palava kynttilä sammuu ensimmäisenä. Trilleriksi Vieraan turva on ehkä aluksi turhankin hienovarainen ja loppua kohden turhankin suoraviivainen, mutta kaukaa tarkastelluksi ihmisyyden tragediaksi se on maukas. Trillerikuvio ja ihmissuhdekuvaus täydentävät hyvin toisiaan - alun kiusalliset hotellihuonekohtaukset ovat oikeastaan romaanin parhaimmistoa - ja ainoat suvantovaiheet johtuvat Venetsian kaupunkimaisemille annetusta runsaasta huomiosta.

torstai 10. lokakuuta 2013

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (115 s., Basam Books 2008)
(alkup. The Uncommon Reader, 2007)

Yleensä minua häiritsee jos kirjojen hahmot äityvät lukemaan. Yleensä, jos lukija on epätodennäköinen ("Spiff saattoi ehkä olla köyhä puolisokea orpopoika 1700-luvun Lontoon kaduilta, mutta hän ei tiennyt mitään parempaa kuin norkoilla rikkaiden ihmisten ikkunoiden takana ja lukea heidän olkiensa yli suuria klassikoita") tai yli-innokas ("Mutta kun hän sai käteensä uuden kirjan, hänen otsalleen nousi hiki, hänen kielensä tavasi jo innoissaan alkulehden kirjaimia ja hänen mielensä karkasi paikkaan, joka oli yksin hänen!"). En voi olla ajattelematta, miten osuvaa on että kirjailijan kirjoittamat hahmot pitävät lukemisesta. Olkoonkin että osa lukevista hahmoista on oikein uskottavia.

Mutta entä sitten kokonainen kirja lukemisesta, siitä kun toinen lukee? Se onkin sitten aivan toisenlainen juttu, se on metalukemista alusta loppuun. Luen kirjaa, jonka kirjoittaja on kirjoittanut hahmon, joka lukee ja huomaa sitten, kuinka lukeminen saa hänet haluamaan kirjoittaa. Lukiessani mietin mitä saan sellaisesta kirjasta irti, jossa mietitään mitä saadaan luetuista kirjoista irti.

Epätavallinen lukija on Englannin kuningatar, joka ajautuu vanhoilla päivillään kirjojen ääreen puolivahingossa. Ja kun ajautuminen on tapahtunut, harrastus syvenee monestakin eri syystä. Kirjat vievät kuningattaren oikeiden ihmisten pariin, hän voi katsoa heitä silmästä silmään ensimmäisen kerran elämässään. Lukemisesta tulee myös velvollisuus - velvollisuus tehdä se minkä on aloittanut järjestelmällisesti ja kunnolla eli velvollisuus tulla lukeneeksi ja oppia niin paljon kuin mahdollista. Ja mikä tärkeintä, lukeminen on Hänen Majesteetistaan vain niin nautinnollista.

Kuningatar ei voi olla vain yksi lukija muiden joukossa kuten hän ei koskaan voi olla vain yksi ihminen muiden joukossa. Mitä se merkitsee, jos kuningatar lukee? Se on tunnusmerkillistä, se on jo itsessään kannanotto. Kaikki eivät lue! Saati jos kuningatar haluaa sanoa jotakin, lausua kenties runon. Haluaako hallitus viestittää tätä? Eikä lukenut kuningatar malta vihkiä tehtaita tai saa tyydystystä siitä että edustustehtävät sujuvat. Lukenut ihminen ei pysy paikallaan.

Tässä vaiheessa ei varmaankaan tule kenellekään yllätyksenä, että Epätavallisen lukijan parissa tulee miettineeksi sitä, millainen lukija itse on. Miksi minä itse luen? Puhtaasti nautinnosta? Jonkin epämääräisen itsensäparantamisvimman ajamana? Sekä että. Nautinnosta, koska lukeminen ei tunnu työltä, mutta velvollisuudesta, koska niinä päivinä kun ei tekisi mieli lukea, tartun kirjaan puoliväkisin. Hyvänen aika, minullahan on Excel-taulukko, johon merkitsen päivittäin lukemani sivut! Saako lukeminen olla sekä tietoinen nautinto että tietoinen koulu?

Kuten Epätavallinen lukija osoittaa, hyvän harrastuksen taakse mahtuu motivaatio jos toinenkin. Lukija voi samaan aikaan uppouatua passiivisesti mutta antaa lukemansa samalla muuttaa itseään ja tavoitteitaan (niin lukemisen suhteen kuin elämässään yleensä). Ja siihen saa myös aktiivisesti pyrkiä. Ja kuten kuningattaren tasapainottelu hovinsa, asemansa ja tavoitteidensa välillä osoittaa, lukemisella on aina merkitystä, se ei koskaan ole tyhjänpäiväistä.

Epätavallinen lukija on herkullinen, piikittelevä ja pilke silmäkulmassa kirjoitettu, mutta siinä naitetaan niin maittavasti maailman suurin ja laimein teatteri - kuningashuone - harrastukseen, joka kaihtaa objektiivisuutta viimeiseen asti, että hyviin pointteihin ja tiukkoihin tilanteisiin ajaudutaan jatkuvasti ja väistämättä. Lisäbonuksena omaa lukulistaa voi täydentää kuningattaren mukaan.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Philip Roth: Nöyryytys

Philip Roth: Nöyryytys (146 s., WSOY 2011)
(alkup. The Humbling,  2009)

Philip Rothin kerronnassa hämmentävintä on se, että kun on aika pikakelata tarinaa eteenpäin, lukija ei kuule kelausnapin painallusta vaan hän suorastaan soljahtaa viikon, kuukauden tai vuoden päähän ja pystyy jatkamaan lukemista kuin mitään ei olisi tapahtunut. Rothin kerronnan lukeminen on siis vaivatonta sanan parhaassa merkityksessä, se on kuin joisi mehua jossa on juuri oikea määrä hedelmälihaa tai kuin jos osuisi aina mehutauon jälkeen takaisin television eteen juuri mainoskatkon päättyessä.

Nöyryytys on kolmas kirja neljän lyhyen romaanin sarjasta, joka edustaa Rothin - pitkän linjan kirjailijan - kypsää vaihetta. Kirjat ovat kompakteja, teemoiltaan itsevarmoja ja niin loppuun asti hiottuja, että niillä voisi vaikka pelata curlingia. Roth ei ole kirjailija, joka iän karttuessa siirtyisi puhumaan norsunluutorneista, menisi naimisiin omien omituisuuksiensa kanssa tai puhuisi vihdoin suunsa puhtaaksi. Sen sijaan hän käyttää tyynesti hyväkseen kokemustaan kirjailijana ja kahdeksattakymmenettään käyvänä miehenä ja tislaa niistä ehjiä tarinoita.


Nöyryytys on kertomus seitemättäkymmenettä ikävuottaan lähestyvästä teatterinäyttelijästä, Simon Axlerista. Kaikki on aina käynyt mieheltä lavalla luonnostaan: hän on osannut kuunnella ja sanoa sanottavansa sellaisella intensiteetillä, että se on tehnyt hänestä tähden. Mutta yhtäkkiä se luontevuus on poissa. Näyttelijä huomaakin näyttelevänsä, pettävänsä lavalla yleisöä ja itseään. Hänestä tulee kiusallisen itsetietoinen.

Ura katkeaa, vaimo jättää ja mies erakoituu maataloonsa. Hän huomaa näyttelevänsä romahtaneen ja romahtavan miehen roolia ja kiusaantuu kun sekään ei oikein suju. Hän on yhä liian tietoinen. Sitten pihaan ajaa nuorempi nainen, Pegeen Mike, joka antaa Simonille syyn toimia: alkaa joko paluu oikeille raiteille tai Simonin itselleen kirjoittaman draaman viimeinen, epätoivoinen näytös.

Nöyryytys kertoo siitä, mitä miehestä jää jäljelle kun hän näkee kaiken saavuttamansa vain sattumana ja illuusiona; kun illuusion murtuminen antaa ymmärtää, että sen takana oli vain hyvää onnea ja perusteetonta itseluottamusta. Ja mitä tapahtuu, kun kaikki tämä hyökkää päälle miehen elämän viimeisellä kolmanneksella, kun ihmisessä ei enää ole samanlaista kimmoisuutta taistella vastaan. Onko kaikenlainen taistelu vain oman haudan kaivamista syvemmäksi, jotta romahtaminen kävisi kahta dramaattisemmin? 

Luettuani Rothin viimeisimmän kirjan, Nemesiksen, kritisoin tapaa jolla kirjan isot kysymykset toistuvat ja niitä nivotaan yhteen kerta kerran jälkeen, aina uudelleen samoihin päätelmiin päätyen. Nöyryytyskin alkaa hieman samoilla nuoteilla: eräässä kovin pitkässä keskustelussa Simon ja agenttinsa onnistuvat pukemaan Simonin ongelman niin moniksi eri sanoiksi kuin inhimillisesti mahdollista. Sen jälkeen kerronta alkaa kuitenkin taas lentää, ja lukija huomaa lopulta kirjan päätyvän tilanteeseen, jossa kaikki nivoutuu ovelasti yhteen kuin itsestään eli juuri niin kuin pitääkin.


Silti Nöyryytyksestä jää hieman sellainen kuva, että niin kompakti kuin se 146-sivuisena onkin, se voisi olla vieläkin kompaktimpi. Simonin draama olisi saatu pyöräytettyä loppuun pitkähkön novellin mitoissakin. Niin eleganttia ja viehkeää kuin teksti onkin, Suuret Oivallukset olisivat mahtuneet pienempäänkin tilaan. Niin mielenkiintoinen kuin Simonin ja Pegeenin suhde onkin, se on lopulta vain yksi palapelin palanen. Kirjan kerronnallisen selkärangan jokainen nikama on kaunis, mutta sen tehtävänä on tässä kuitenkin vain yhdistää pää ja häntä.

Toisaalta väljästi ladottu 146-sivuinen kirja on aina tavallaan kuin venähtänyt novelli. Ja mikäpä sitä venyttäessä kun kynä pysyy kädessä niin kuin Rothilla. Kuten olen jo aikaisemmin kehunut, Roth osaa kirjoittaa sivuhenkilöitä ja pienimuotoisia elämänkaaria paremmin kuin monikaan muu, eikä lukeminen koskaan tunnu työltä.

Tai ehkä Nöyryytyksen formaatti on osa merkitystä? Hippunen elämänviisautta venytettynä pitkän päivälliskeskustelun ajalle. Ehkä sen tarkoitus on leikkimielisesti näpäyttää kärsimättömiä arvostelijoita, jotka vetelevät punakynällä yli tekstiä, joka voisi olla tehokkaampaa. Ehkä siis, niin kaukaa haettua se onkin, itse lukemisenkin pitäisi tuntua hyvältä, eikä ainoastaan sen jos kirjassa on hyvä sanomia per sivu -suhde?

En siis yhdy aivan takalehden sanoihin siitä, että Nöyryytys olisi Rothin rajuin ja siekailemattomin teos. Portnoyn tauti avasi kuitenkin pelin aikanaan sellaisella pommilla. Tai sitten tuo siekailemattomuus on niin hienovaraista ja piilotettu sellaisen lukon taakse, joka aukeaa minulle vasta kun olen tarpeeksi vanha päästäkseni jollekin salatulle taajuudelle. Minulle kirja näyttäytyi enemmänkin haikuna: muodoltaan ja sisällöltään yhtä merkityksellisenä, kauniina ja kypsänä teoksena, josta joutuu pitämään enemmän tai vähemmän vaikka sitä kuinka yrittäisi pyöritellä.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo (245 s., Karisto 2013)

Eletään vuotta 1978 ja Kambodža kulkee vielä nimellä Demokraattinen Kamputsea. Punakhmerien kommunistinen hirmuhallinto on sortumassa ja henkitoreissaan se käy vainoharhaiseksi. Korkeissa asemissa olevia puolueen jäseniä perheineen odottaa sama julma kohtalo kuin kymmeniätuhansia ihmisiä aikaisemmin: lähettäminen pahamaineisiin vankiloihin kuulusteltaviksi, tunnustamaan salaliittonsa kommunismia vastaan ja tuhottaviksi.

Punaisten kyynelten talo on kertomus yhdestä tämän kohtalon kokevasta perheestä. Väkivaltainen kuolema odottaa entistä ministeriä Sek Prakia, tämän vaimoa Chey Chania ja heidän pientä poikaansa Sothearia, joka kulkee läpi tuskaisten päivien aliravittuna, sairaana ja äitinsä rintaa vasten painettuna.

Vankilapäivät koetaan Chey Chanin silmin. Kuulustelut, joiden ainoa tarkoitus on murtaa uhrinsa ja kirjoituttaa tällä valheellinen tunnustus ennen teloitusta, seuraavat toisiaan, kunnes Chey on valmis antamaan periksi. Epärealistinen toivonkipinä seuraa naista aina vääjäämättömään teloitukseen asti.

Perheen selviytyjä, nuori tytär Vanna, kasvaa aikuiseksi epätietoisena perheensä kohtalosta. Hänen kauttansa lukija pääsee ensin kurkistamaan punakhmerien työleirien arkeen viattoman ja luottavaisen lapsen silmin, ja lopulta...

...En ole ihan varma. Vanna ajautuu sattumien summan kautta vanhempiensa kohtalon äärelle ja suree, tietenkin. Ongelma on siinä, että Vanna suree hieman kuin eurooppalainen turisti. Sillä tavalla geneerisen järkyttyneesti. Tämä on Vannan kehityksessä selkeää takapakkia, sillä pienenä lapsena hänellä on enemmän persoonallisuutta ja aitoja tunteita. Toisaalta lapsena Vanna kommentoi jälkiviisaan ironisesti sitä, kuinka kiinalaiset tarvitsevat leipää ja kamputsealaiset aseita ja kuinka propagandapuhe on lapselle riittävää ravintoa. Vanna siis muuttuu klassisesta pilke silmäkulmassa -lapsisankarista ylipliisuksi kollektiivisen pahanolon ilmentymäksi.

Entä miksi Cheyn ja pienen poikavauvan tarina ei onnistu liikuttamaan minua niin paljon kuin olin uskonut? Olenko muka niin paatunut, että en järky siitä että ihmisiä on kidutettu ja että kaikki vangit murretaan, tai edes siitä että kaikki tapetaan, lapsetkin tapetaan? Onhan kamala ihmiskohtalo kamala. Ja sitä on oikeasti tehty.

Niin, kaikki se oli kamalaa. Teloitukset, kidutus, hirmuhallinto. Natsi-Saksassakin oli kamalaa. Keskitysleireillä oli kamalaa. Totta kai kamala on kamalaa, ja tässä on minun silmissäni kirjan ongelma. Se kun tuntuu painottavan oikein erityisesti sitä, että kamalat asiat ovat kamalia. Ja että niitä ei saa unohtaa.


Punaisten kyynelten talo on kertomus yhden perheen kohtalosta ja siten monesta ihmiskohtalosta, mutta jotenkin nämä kohtalot ovat esimerkinomaisia, oppikirjamaisia. Äidin ja pikkuvauvan tarina on kamala juuri niin monella tavalla kuin se voi olla: nöyryytystä, häpeää, ihmisarvon menettämistä, pelkoa lapsen puolesta, toivottomuutta, valheellista toivoa, kuulustelijoiden epäinhimillisyyttä, "me teimme vain työtämme". Tätä vielä korostavat tarinan lomaan sijoitetut kuulustelu- ja kidutusohjeet, vankilan säännöt ja nimilistat.

Kirjan olisi tarkoitus liikuttaa, surettaa, pysäyttää, laittaa miettimään ja saada arvostamaan perusoikeuksia, mutta kaikki on jotenkin liian läpinäkyvää. Lyönnit, sähköiskut, nälkä, lapsen retkottava ruumis. Minä en saa itse ymmärtää mitään, yhdistellä kammottavia langanpäitä tai tajuta mitään vähitellen. Se on kaikki esillä jo valmiiksi. Sen sijaan että Punaisten kyynelten talo pysäyttäisi minut, se vaikuttaa enemmän dokumentilta siitä, että aihe on pysäyttänyt kirjailijan ja hän tahtoo välittää mielikuvansa ajatus ajatukselta.

Sen sijaan että kirja olisi yksilön tarina julmuuksien keskellä, se on kirja julmuuksista käyttäen yksilöä esimerkkinä. Se vielä korostuu kirjan rakenteen ollessa sellainen, että kaikki nivotaan lopuksi yhteen, ja siinä että tarinan inspiraationa toiminut - itsessään toki erittäin pysäyttävä - kuva toistuu kannessa, kirjan lopussa ja sivuprofiiliversiona alkulehdillä.

Ja silti minusta tuntuu jotenkin pahalta ja tyhjältä, kun en pysähtynyt. Mutta siitä tässä juuri on kysymys: nämä ovat julmuuksia, joiden edessä jokainen meistä on jo pysähtynyt niin monta kertaa, että jotta vielä jaksaisimme pysähtyä uudelleen, tarvitsemme jotain henkilökohtaisempaa kuin paikalliselle kielelle käännetyt sukulaisuussanat, jotain säröisempää kuin että vanhempien menetys on surullinen asia, jotain jossa tuoksuu enemmän kokonainen ihmiselämä eikä vain sen se osa, joka alkaa vankikuljetuksesta ja päättyy muutamaa päivää myöhemmin.

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Niko Kazantzakis: Veljesviha

Niko Kazantzakis: Veljesviha (303 s., Tammi 1981)
(alkup. Οι αδερφοφάδες, 1963)

Ollapa vapaa! Ja tietääpä, mikä tie vapauteen johtaa. Kreikan sisällissodan aikaan jokainen tie on täynnä väkivaltaa, kuolemaa, sankaruutta ja aatteen jaloutta ja ruoho aidan toisella puolella on aivan yhtä vihreää ja veristä. Ottaa askeleen sitten vasemmalle tai oikealle, joutuu samalla tavalla asettamaan syrjään ihmisyytensä selvitäkseen järjissään - antamaan esiaikaisen pedon ottaa vallan ja karjua väkivallan sanoja vieraalla äänellä.

Keskelle ei voi jäädä. Tästä saa jatkuvasti kuulla pienen Kastelloksen kylän pappi, isä Jannaros, joka tuskissaan juoksee ihmisten keskellä levittäen käsiään ja huutaen 'Rakkautta! Rakkautta!" Bolsevikeille hän on fasisti ja fasisteille bolsevikki.

Kun keskitie ei vie isä Jannarosta mihinkään, hän joutuu painimaan valinnan edessä: onko Jumalan tie auktoriteetin ja kirkon tie vai onko se vanhaa saastaa tieltään raivaava, Kristuksen uutta tulemista tietämättään valmistava kapinallinen tie? Kumpi tie on Isänmaan tie? Puolustavatko kreikkalaiset kotiaan bolsevikkikapinallisilta vai ovatko kreikkalaiset karanneet vuorille hyökätäkseen maansa varastaneiden fasistien kimppuun? Onko Kristus kirkossa vai Leninissä?

Ei, Kristus on isä Jannaroksessa, Kristus on ihmisessä. Vapaus ei ole vasemmalla tai oikealla vaan siinä, että laskee aseensa ja toimii oikein Jumalan edessä. Mutta onko kiväärejä kantavissa miehissä ja naisissa enää sen verran ihmistä jäljellä, että he kuulisivat?

Veljesviha on surullinen kertomus siitä, miten kauas ihmisyys pakenee hankalien kysymysten edessä. Eikä ainoastaan pakene, vaan ihminen kykenee painamaan sen tietoisesti syrjään. Sen sijaan, että ihmisyys taistelisi ihmisen hallinnasta ja ajaisi häntä tekemään oikein - mitä se sitten hänen käsitystensä mukaan onkin - ihminen yrittää suojella itseään sisäiseltä taistelulta kätkemällä ihmisyytensä.

Veljesviha on toisaalta myös kertomus siitä, miten kaunista on, kun yksikin ihminen voittaa tämän Jaakobin painin - tai pikemminkin pysyy siinä pinnalla. Isä Jannaros käy tätä taistelua päivästä päivään, yöstä yöhön, ja jokaisella merkitsevällä hetkellä hänen täytyy kerätä voimansa aina vain uudestaan. Hänen voimansa on Kristus ja hänen tiensä on Jumalan ja rakkauden tie, mutta tämä voima voisi myös yhtä hyvin olla nimetön.

Kristuksen sijaan voisi siis puhua yhtä hyvin ihmisyydestä, mutta kirjan rakennetta ja isä Jannaroksen sisäisen tuskan kuvausta palvelee hyvin, että tällä voimalla on selkeä henkilöitymä. Sisäinen taistelu voidaan siten kuvata ulkoisena, ihmisen ja Jumalan välisenä, ja samalla voidaan käyttää hyödyksi muitakin teemaan liittyviä elementtejä kuten uskonnollisia esineitä, rituaaleja ja paikkoja. Yksityinen taistelu saadaan siis tätä kautta ulkoistettua isä Jannaroksen välityksellä koko kylälle.

Veljesviha on täynnä pieniä kohtaloita, pieniä ihmisiä ja lukemattomia tapoja sulkea silmänsä siltä olennolta, joksi jokainen voi uhan ja mahdottoman valinnan edessä taantua. Samalla se kuitenkin näyttää että muitakin teitä on. Sellaisia, jotka lähtevät siitä, että ihmisyys on omaa, mätänevää kehoa suurempi asia ja jotka ovat yhtä hankalia joka askeleella.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Robertson Davies: Viides rooli

Robertson Davies: Viides rooli (329 s., Tammi 1984)
(alkup. The Fifth Business, 1970)

Viides rooli on huolellisesti ja kauniisti kirjoitettu kertomus itseksi tulemisesta ja tasapainon löytämisestä tietoisen ja tiedostamattoman minän välille. Sanon huolellisesti kirjoitettu, koska tarinan päähenkilön analyysi omista elämänvaiheistaan ja oppimisensa polusta noudattaa äärimmäisen tunnollisesti analyyttisen psykologian oppeja. Kauniisti kirjoitettu, koska tarina ei siitä huolimatta tunnu psykologiselta case studylta.

Kirja alkaa 1900-luvun alun Kanadasta, pienestä Deptfordin kylästä. Nuori Dunstan Ramsey väistää kohtalokasta lumipalloa, joka osuu paikallisen papin raskaana olevan nuorikon, Mary Dempsterin, takaraivoon aiheuttaen pienen keskosen syntymän ja rouva Dempsterin ajautumisen kohti mielisairautta. Dunstanin elämän täyttävät siitä lähtien velvollisuudentunto, itsensä syyllistäminen ja tunne siitä, että jokin ei ole vielä hänen päänsä sisässä loksahtanut kohdalleen.

Nuoresta Dunstanista kasvaa vanha ja arvostettu - joskin hieman omalaatuinen - historianopettaja ja pyhimysten tutkija. Matkalla Dunstan syntyy uudelleen, arvioi itsensä osasia ja tekijöitä uudelleen ja uudelleen, löytää oman roolinsa toisten ihmisten näytelmissä ja oppii asettamaan toiset ihmiset oman elämänsä rooleihin. Lopulta Dunstan ymmärtää, mistä rakentuu, ja tämä ymmärrys johtaa terveelliseen ja väistämättömään uudelleenrakentumiseen.

Rooli on siis yksi kirjan avainsanoista. Oleellista ei ole se, kuka tai mikä kukakin on objektiivisesti, jossakin yhteisessä todellisuudessa, vaan se, minkä roolin kukakin täyttää kenekin psykologisessa todellisuudessa. Davies nostaa mestarillisesti esiin myyttejä ja tarinoita Dunstanin selvittäessä suhteitaan lapsuudenystäväänsä Boy Stauntoniin, Mary Dempsteriin, tai siihen ilmestykseen, joka esittää Dunstanille Saatanan roolia.

Pyhimykset täyttävät Dunstanin mielen sen jälkeen, kun rouva Dempster - toistaitoiseksi suistunut ihmisparka - alkaa hänen silmissään täyttää katolisen pyhimyksen kriteerejä. Pyhimykset istuvat luontevasti osaksi roolien määrittymisen ymmärrystä ja niiden avulla päästään myös luotaamaan ihmismielen välttämättömiä valoisia ja varjoisia sopukoita. Lopulta rouva Dempster asettuu osaksi Dunstanin oman elämän mytologiaa erittäin tyydyttävällä tavalla. Myyttien ja ihmisyyden suhdetta tutkitaan pyhimysten lisäksi myös sukeltamalla taikuuden ja illuusioiden maailmaan.

Viides rooli pitää hämmästyttävän hyvin yllä hahmojen ja tarinan uskottavuutta siitä huolimatta, että Dunstanin ja hänen elinpiirinsä tarina on kuin psykologinen oppikirjaesimerkki. Kaiken kruunaa uskomattoman tyydyttävä ja herkullinen loppu, jonka tekee mahdolliseksi juuri se, että samalla kun henkilöhahmot ovat lihaa ja verta, he ovat yhtä paljon roolihahmoja, jotka vievät klassisen draaman täydellisesti loppuunsa. Koska Daviesin tyyli kirjoittaa on lisäksi selkeää ja paikoin sopivan satiirista, ja koska hahmojen ja tapahtumien kuvaus on vaivatonta (mieleen tulee toinen tässä loistava kirjailija, Philip Roth), sai Viides rooli ansaitun paikan pienessä kirjahyllyssäni.

Jos siis aikoo tehdä tutkimusmatkan kanadalaiseen 1900-luvun kirjallisuuteen, voisi valita paljon huonommin kuin nimen Robertson Davies.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Stanislaw Lem: Isännän ääni

Stanislaw Lem: Isännän ääni (249 s., Kirjayhtymä 1985)
(alkup. His Master's Voice, 1968)

Isännän ääni onnistuu hankalassa tehtävässä - se saa satojen valovuosien mittaisen pimeän avaruuden kuilun näyttämään pieneltä ja mitättömältä niiden kuilujen rinnalla, jotka erottavat ihmisen kyvyn ymmärtää ja jonkun vieraan älyn tai yksinertaisesti maailmankaikkeuden kyvyn tuottaa. Lemin maailmassa ainoa mahdollinen - ja välttämättä sittenkin hyödytön - etenemistapa käsittämättömän edessä on tarkastella itseään ja niitä lukemattomia tapoja, joilla kaiken voi ymmärtää väärin.

Isännän äänen asetelma on käytännössä identtinen kuin Carl Saganin Ensimmäisessä yhteydessä. Vertailu täytyy tosin tehdä toisin päin, sillä Lemin kirja on kirjoitettu melkein kahta vuosikymmentä aikaisemmin. Avaruuden kohinasta napataan puolivahingossa neutriinosäteilyn kuljettama viesti, jossa mysteeriä on kaikki muu paitsi sen toistuminen ja siten eittämätön keinotekoisuus. Yhdysvaltojen hallitus käynnistää hankkeen, Isännän äänen, jonka tehtävänä on selvittää viestin arvoitus. Hankkeen puitteissa kynsiään viestiin kokeilevat yhtä lailla niin fyysikot, matemaatikot, astrologit, humanistit kuin biologitkin. Kirjan kertojana toimiva matematiikan professori Peter Hogarth haluaa antaa oman selvityksensä hankkeen vaiheista ja omasta osallisuudestaan siihen.

Aivan alusta asti tehdään selväksi että hanke ei ainoastaan tullut epäonnistumaan, vaan että mitään muuta vaihtoehtoa ei koskaan ollutkaan. Ongelma - tarkasteli sitä sitten minkä lähestymistavan avulla tahansa - ylittää ihmisen käsitykyvyn niin suurella marginaalilla, että parhaimmillaankin mahdollista on vain irrottaa arvoituksesta pieni satunnainen tiedonmurunen ja kuvitella ymmärtävänsä jotakin enemmän. Lem vertaa viestin osittain tulkinneita tutkijoita barbaarijoukkoon, joka rakentaa kirjoista nuotion ja riemuitsee lämmön äärellä.

Viesti ei ole hyödytön mahdottomasta luonteestaan huolimatta. Sen tarjoama oppi piilee yrittämisessä, epäonnistumisessa ja epäonnistumisten syiden analyysissa. Tähtiin kurottaminen muuttuu tutkimusretkeksi ihmiseen itseensä, siihen mitä tapa lähestyä ongelmia ja luokitella tuloksia kertoo meistä yksilöinä tai tietyn kulttuurin tai tieteellisen tradition edustajina ja siihen, kuinka ymmärryksemme puute ei salli meidän puhdistaa itseämme näistä ajattelun tavoista. Epäonnistumisten lähteet ovat monenkirjavia: vahvojen "maakalaismaisten" lähtöoletustensa lisäksi tutkijat joutuvat nyrjäyttämään aivonsa tutkiessaan ilmiöitä puhtaan luonnontieteellisesti ja yrittäessään samalla hyväksyä ajatusta siitä, että luonnolliselta vaikuttava aineisto on mahdollisesti jonkun tietoisesti manipuloimaa. Kuinka monella eri tasolla ja tavalla sanomia voidaankaan koodata ja välittää, ja mikä lopulta on edes tietoisen viestin, ohjaavan signaalin ja itsestään esiintyvän ilmiön ero?

Hankkeen paisuessa suuri kuva on jatkuvasti vaarassa kadota tutkijoiden innostuessa pienistä löydöistään, eikä metsää nähdä enää rönsyileviltä puilta. Tulokset ovat tärkeitä ja mielenkiintoisia jokaisessa muussa mielessä paitsi siinä joka on hankkeen keskiössä - jokainen tulos kun perustuu oletusten ja virheellisten päätelmien keolle. Yritykset ymmärtää lähettäjien motiiveja ja viestin kaksoismerkityksen syitä kaatuvat ihmisen mielikuvituksen rajoittuneisuuteen kaikkien selitysten pohjautuvan ihmiskunnan omiin käsityksiin, luonteeseen, myytteihin ja tarinoihin.

Isännän äänessä etsitään vastauksia ja niitä siis löydetäänkin, mutta vain koskien ihmistä itseään. Tieteeltä revitään objektiivisuus, ihmiseltä näkökulmaisuus ja maailmankaikkeudelta selitettävyys. Tuloksena on kirja, joka on aivoja nyrjäyttävä, puhdistava - jotenkin kädet pesevä - ja samalla raikkaan satiirinen. Sen tärkein anti on korostaan, miten me emme loppujen lopuksi mahda mitään sille mitä ja keitä me olemme, mutta että sen käsittely, pukeminen sanoiksi ja hyväksyminen tuo mukanaan sentään jonkinlaisen rauhan.


Isännän äänen
rinnalla Ensimmäinen yhteys kalpenee. Siinä vastaukset löydetään saavuttamalla harmonia ihmisen ja universumin välillä. Isännän ääni ei pääse tavallaan edes kysymysten asettamiseen asti, mutta se on matkana rehellinen, sympaattinen ja hämmentävä. Se tuoksuu matemaatikoiden, filosofien ja fyysikoiden hieltä mutta laajentaa mieltä enemmän kuin jännä tabletti. Isännän äänen jälkeen suosittelen syöksymään kohti Peter Wattsin Sokeanäköä ja Stanislaw Lemin toista klassikkoa, Solarista.

lauantai 31. elokuuta 2013

Carl Sagan: Ensimmäinen yhteys

Carl Sagan: Ensimmäinen yhteys (433 s., Gummerus 1987)
(alkup. Contact, 1985)

Ensimmäinen yhteys on ison profiilin tavaraa. Sen kirjoittanut Carl Sagan oli merkittävä amerikkalainen tähtitieteilijä ja tieteen kansantajuistaja. Ennen Ensimmäistä yhteyttä ja sen jälkeen Sagan oli etupäässä tietokirjailija ja se näkyy kirjassa, niin hyvässä kuin pahassa.

Eleanor Arroway on tähtitieteilijä, jonka ura johtaa hänet Maapallon ulkopuolista elämää radioteleskooppien avulla etsivän Argos-projektin johtoon. Vuosien etsintöjen jälkeen teleskoopit poimivat signaalin, Viestin, jota lähetetään Vegan tähtijärjestelmästä 26 valovuoden päästä. Viesti on kiistaton todiste kehittyneen sivilisaation olemassaolosta ja jo sinällään mullistava tapahtuma.

Viestin sisältö on kuitenkin pitkään arvoitus. Ellien johdolla tutkijat kuorivat sitä kerros kerrokselta paljastaen koko ajan jotakin uutta siitä, mitä muukalaiset heille haluavat kertoa ja mitä ne heiltä odottavat. Yhtä tärkeää kuin viestin sisällön selvittäminen on myös sen varmistaminen, että maailman hallitukset suhtautuisivat viestiin yhtä avoimin mielin ja niin epäpoliittisesti kuin mahdollista.

Romaaniin on mahdutettu näennäisesti paljon tietoa, mutta loppujen lopuksi Viestin tulkinnan ongelmien pyörittely jää kovin pintapuoliseksi. Tulkintaprosessi nähdään tavallaan sarjana neronleimauksia ja uusi askel otetaan aina lopulta kovin vaivattomasti. Välillä jäädään pohtimaan, onko Viesti sittenkään avattavissa, mutta lukijalle annetaan vähän väliä uusia syitä olla optimistinen. Muukalaisten ja ihmisten suhdetta verrataan ihmisten ja muurahaisten suhteeseen, mutta lähinnä siinä mielessä, mitkä muukalaisten tarkoitusperät meidän suhteemme ovat; ei siinä mielessä, kuinka suuri todennäköisyys loppujen lopuksi on että kulttuurien eri muodot ja tasot potenssiin kymmenen tekevät yhteisen kielen löytämisen mahdottomaksi. Siis vaihtoehtoina nähdään Tulemme rauhassa ja Tuomme tuhon, ei Rkklkösöööd fkooe ja Proököldlöaöeö.


Myös kaunokirjallisesti Ensimmäinen yhteys on monin kohdin jotenkin kiusallista luettavaa. Siitä näkyy, että sen on kirjoittanut suurella itseluottamuksella (ja etumaksulla) mies, joka tietää mistä puhuu ja mitä hän haluaa sanoa. Siinä yhtälössä kärsii hieman se, miten asian sanoo. Kaunokirjalliset ansiot natisevat liitoksistaan kun Sagan yrittää tasapainotella tiedemiehen, tietokirjailijan ja kaunokirjailijan rooliensa välillä.

Kirjan puoleenväliin mennessä kirjan fokus nimittäin siirtyy ihmisen ja muukalaisen kohtaamisesta ja sen aiheuttamista lukemattomista kutkuttavista kysymyksistä siihen, että ihan tosissaan tässä ollaan etsimässä ja löytämässä vastausta universumin syihin ja seurauksiin. Nämä kaksi fokusta ovat tietenkin toistensa vastakappaleita - koska kirjailija tietenkin valitsee sen, mitä kirjallaan yrittää sanoa - mutta sen sijaan että antaisi ajatusten ja vihjausten soljua juonen lomassa Sagan päättääkin tuoda niitä esille yhtä hienovaraisesti kuin jos kaivertaisi vihkisormusta katuporalla. Tietyssä vaiheessa kirjaa kirjailija nimittäin napsauttaa sormiaan ja laukaisee päähenkilössä suunnattoman tarpeen avata teologinen keskustelu, joka kulkee kuin raiteilla kohti omaa päämääräänsä, jonka saavuttamista jopa itse muukalaiset lopulta edesauttavat.

Tämän seurauksena itse ensimmäinen yhteys ja sen jälkipuinti on antikliimaksi: koska juoni alkaa vähitellen tukea sitä maailmankuvaa, josta hahmot ovat ensin sivutolkulla puhuneet, se ei tunnu hämmentävältä tai villiltä - kuten se olisi voinut - vaan enemmänkin kiusalliselta. Juonesta tulee tavallaan huutomerkki kirjailijan latomien teesien perään. Tätä ei lainkaan auta se, että vaikka itse Ensimmäistä Kohtaamista on muutenkin vaikea kirjoittaa sortamatta lukijan pilvilinnoja, Sagan onnistuu olemaan tässä hieman turhan korni.


Sisällöstä tiettyyn rajaan asti viis kunhan esitys olisi kunnossa (koska kaunokirjallisuuden lukijana en tietenkään oleta että kirjojen maailmankuvien pitäisi olla erityisen totta, mitä se sitten lieneekään), mutta ongelmana on se että Ellien hahmo ei ole tarpeeksi uskottava käydessään ylikiihkeää teologista keskustelua esiin marssitettavien sivuhenkilöiden (joihin lukeutuu kristittyjä tv-saarnaajia kaksin kappalein ja lopulta myös muiden uskontojen ja ideologien edustajia) kanssa. Mukana on myös muutamia ehjiä sivuhenkilöitä, mutta hahmogalleria näyttäytyy liian selkeästi Ellien tukijoukkona, psykiatreina jotka kehoittavat "päästämään kaiken ulos".

Ensimmäinen yhteys olisi voinut herättää ihmetystä, pohdintaa, suuria tunteita ja teologista hämmennystä aivan itsessään, omilla eväillään, jos niihin eväisiin oltaisiin luotettu. Sen sijaan Sagan ymmärtää väärin tilaisuutensa ja suorastaan hukuttaa lukijan jonkinlaisella Käsikirjalla Agnostisismin ja Pyhyyden Olemuksesta. Tässä piilee oikeastaan ironiaa: Sagan käyttää paljon vaivaa rinnastaessaan pyhyyden kokemisen tieteellisen ymmärryksen kasvamiseen, mutta selittäessään kaiken puhki hän epää sen tunteen mahdollisuuden lukijalta.

Kyllä minä niin mieleni siis pahoitin. Saganin tiedemiehen ja kansantajuistajan lähtökohdista olisi voinut syntyä kirja, joka olisi jaksanut lumota loppuun asti Viestin ja Kohtaamisen avulla: Sagan kun kuitenkin osaa kirjoittaa vieraan elämän mahdollisuudesta yhtäaikaisesti sopivan uskottavasti ja uskomattomasti.

En osaa siis suositella Ensimmäistä yhteyttä ainakaan varauksetta, mutta minulle jäi toki epämääräinen muistikuva että kaikesta parjaamisestani huolimatta valtaosa kirjasta oli oikein luettavaa tekstiä ja paikoin Viestin vähittäinen selviäminen kutkutti oikein tosissaan. Saganin olisi vain pitänyt malttaa olla liimaamatta suuria kysymyksiä ja vastauksia erikeepperillä tarinan tuulilasiin.


Kysymys elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta on runollinen ja romanttinen tasan niin kauan kunnes se sanotaan ääneen - ja Saganin vastaus on yhtä lailla yhtä romanttinen kuin "42".

torstai 29. elokuuta 2013

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (130 s., WSOY 2010)

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun luin tämän Mielensäpahoittajan. Ajattelin että se olisi ollut sellainen oikea romaani, sellainen mitä Antti Tuuri kirjoittaa ja Kalle Päätalo kirjoitti. No oliko se? Kyllä ei ollut mikään romaani.

Eivät ole alkuperäisiä nämä kertomukset - tätä kirjaa varten kirjoitettuja - ensin käsin ja sitten kunnollisella kirjoituskoneella puhtaaksi naputeltuja. Ovat olleet radiokuunnelmia aikaisemmin. Sellaisia, että niitä olisi pitänyt kuunnella johonkin hyvään tahtiin. Kerran viikossa on hyvä tahti. Nyt näitä on tässä neljäkymmentä peräkkäin, mutta maltanko pitää viikon taukoa jokaisen välissä, niin että ehtisi oikein nousta taas vesi kielelle? Kyllä en malttanut.

Ovat siis alunperin käsikirjoituksia, nyt tavallaan pakinoita. Rehellinen pakina olisi irrallinen, siinä veisteltäisiin ja virnuiltaisiin ja sitten voisi taas laittaa naaman peruslukemille. Mutta näissä on tietenkin myös tavallaan juoni ja järjestys, tapahtumat etenevät jutusta toiseen ja tähän kertojahahmoon joutuu pääsemään paremmin sisälle loppua kohden. Joutuu siis kuitenkin ajattelemaan ja elämään tämän Mielensäpahoittajan mukana, kyllä ei tästä selviä päivittelemällä ja virnistelemällä.

Ja nämä tarinathan kertovat juuri sellaisista tärkeistä asioista, joista jokainen vähääkään mistään ymmärtävä on jo pahoittanut itsekin mielensä, tai ainakin pitäisi katsoa peiliin ja alkaa pahoittaa. Tai edes ymmärtää sellaisen ihmisen elämää ja ajatuksenjuoksua joka näkee asiat siinä tärkeysjärjestyksessä kun pitäisi. Nimittäin tässä järjestyksessä. Kyllä voitaisiin kirjoittaa enemmän sellaista kirjallisuutta, joka ei tällä tavalla valottaisi erään sukupolven maailmaa, ainakaan näin hirtehisesti ja sopivasti mutkia oikoen.

Kirjojahan kirjoitetaan sillä tavalla että valitaan joku iso teema ja joku sopiva maisema ja sitten pyöritellään sitä teemaa. Lappi on hyvä maisema, siellä voi vaellella. Kuuletko Kyrö? Vaellellaanko tässä kirjassa? Kyllä ei vaellella. Tässä vain tehdään ihan normaaleja asioita ja valitetaan niistä aina kun on syytä. Eli ihan koko ajan. Niin mistäkö valitetaan? Siitä nimittäin, että kaikki eivät suostu uskomaan että Mielensäpahoittaja olisi ihan tyytyväinen jos saisi kuulua omaan aikaansa, ja että kenenkään ei tarvitsisi alkaa erityisesti miellyttää ketään suuntaan tai toiseen.

Ps. Niin en minä tästä kirjasta mitään maksanut kun kirjastosta tämän lainasin, mutta kyllä minä niin olisin mieleni pahoittanut jos en olisi tätä saman tien mukaani saanut vaan joutunut varaamaan. On nimittäin yleensä lainassa tällaiset kirjat, tai ainakin pitäisi olla.

maanantai 19. elokuuta 2013

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Maarit Verronen: Vanhat kuviot (184 s., Tammi 2012)

Verrosen uusimmassa novellikokoelmassa piileskellään, pannaan hanttiin tai kadotaan - joskus enemmän vapaaehtoisesti, joskus vähemmän. Toisinaan joku yrittää etsiä tai tavoittaa toista, mutta ketään ei oikein löydetä eikä lopulta edes osata sanoa, miksi tai mitä haluttiin löytää.

Vanhojen kuvioiden meno ei ole yhtä hersyvää, räväkkää tai suorasukaista kuin edellisessä kokoelmassa Normaalia elämää. Kokoelman luonteesta johtuen tyyli on enemmän pyörittelevää, ihmettelevää ja tutkiskelevaa. Siinä missä edellisessä kokoelmassa ajauduttiin sisäisiin ja ulkoisiin konflikteihin, nyt vastakkainasettelun aika on ohi ja tarkastelun alla on toinen selviytymiskeino: väistäminen ja väistyminen.

Tämän vuoksi kokoelmasta jää kaikin tavoin hieman seesteisempi jälkimaku. Verrosen teksti ei tunnu aivan yhtä särmikkäältä, siellä täällä tuntuu olevan hieman ylimääräistä kuvausta, hahmot ovat asteen verran vähemmän mieleenpainuvia ja niin edelleen.

Kokoelman teema tuntuu kaiken lisäksi olevan liian hallitseva. Siinä missä Normaalia elämää loistää heittämällä jokaisen novellin voimalla uuden, kutkuttavan ajatusleikin lukijan silmien eteen, Vanhat kuviot kärsii siitä, että tietty sama perusvire kulkee liian selkeänä läpi kokoelman. Kaikki piiloutuvat, katoavat tai panevat hanttiin - siinä se. Lisäksi kun nämä aktiviteetit ovat monesti hieman passiivisia, tuntuu siltä että kokoelmasta puuttuu energia.

Toki monet novelleista herättävät ajatuksia. Kuoleva kieli käsittelee osuvalla tavalla hedelmällisiä ja vähemmän hedelmällisiä lähestymistapoja alkuperäiskansan identiteetin säilyttämiseen ja niminovelli Vanhat kuviot on mielenkiintoinen kuvaus vanhan vuoristokulttuurin julmista ja alistavista tavoista (jälkimmäisestä tulee todella vahvasti mieleen Ismail Kadaren Särkynyt huhtikuu, jota muuten suosittelen erittäin lämpimästi). Muutenkin novellien taso on hyvä ja vähänkin vaihtelevammassa kokoelmassa jokainen niistä olisi ansainnut hyvin paikkansa ja tullut paremmin esiin.

Vanhat kuviot on siis liian homogeeninen kokoelma sinänsä hyviä novelleja, joiden matalaenergisyys korostuu harmittavan paljon kun ne nähdään toistensa seurassa. Nautintavinkiksi voisin siis antaa "yksi kerrallaan silloin tällöin, jonkun menevän lomassa".

perjantai 16. elokuuta 2013

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa (125s., Gummerus 2008)
(alkup. On n'empêche pas un petit coeur d'aimer, 2007)

Claire Castillonin maailmassa mikään ei ole seesteistä. Eivät äitien ja tyttärien suhteet, kuten kokoelma Äidin pikku pyöveli osoittaa, eivätkä liioin parisuhteet. Pieni sydän jaksaa rakastaa on novellikokoelma, jonka novelleissa rakkaus on kieroa, sairasta, omistavaa tai halveksivaa. Harvat positiiviset ja rakentavat tunteet ovat staattisia ja pölyisiä muinaisjäänteitä. Kaikki dynaamisuus on repivää, hajottavaa ja raastavaa.


Pieni sydän jaksaa rakastaa jatkaa siis tunnelmaltaan siitä, mihin Äidin pieni pyöveli jää. Mikään ei onnistu, kenelläkään ei ole kivaa ja jos on, niin toisen kustannuksella. Parisuhteita on kahdenlaisia: säälittäviä tai julmia. Kokoelman sävy tuntuu siis tutulta jo ensimmäisestä novellista lähtien ja sama negatiivisten tunteiden tulitus jatkuu loppuun asti.

Kertojat ovat enimmäkseen vaimoja tai tyttöystäviä, mutta parissa novellissa myös miehet saavat suunvuoron. Kummankin sukupuolen kieli on yhtä myrkyllinen ja pistävä eikä novellien kertojilla tunnu olevan erityisesti eroa. Monella tapaa tuntuu siis siltä kuin lukisi samaa novellia yhä uudestaan ja uudestaan - ja siis todellakin sitä samaa novellia, jota jauhettiin jo edellisessä kokoelmassa.

Tämän vuoksi mieleen nouseva kritiikkikin on jo tuttua. Kokoelman rytmitys ei oikein toimi, tai paremmin sanottuna sitä ei varsinaisesti ole. Sekaan olisi kaivannut jonkinlaista valonpilkahdusta, jos nyt ei sentään mitään iloista ja onnellista novellia - eihän nyt sellaista toki - niin edes lämpöisempää tarinaa tai hyvällä tavalla ressukoita ja onnettomia päähenkilöitä: niin että lukijana olisin päässyt tuntemaan vaihteeksi sympatiaa, sääliä tai jotain muuta tunnetta kuin epämääräistä hermostuneisuutta.

Tietyn saman perusvireen kertaaminen saa siis miettimään, miksi Castillonin maailmassa vain negatiiviset tunteet saavat olla isoja. Aivan kuin tunteet kasvaessaan aina jotenkin korruptoituisivat. Ovatko rakkaus, kaipaus, jumalointi tai kumppanin hoivaaminen tai puolustaminen automaattisesti väljähtäneitä ja väsähtäneitä ajatuksia, sellaisia jotka toimivat vain jonkun "todellisen" tunteen leppoisana alkusoittona? Eikö niiden avulla saa aikaan draamaa? Sen, että mikä tahansa yksittäinen romaani rakentuu negatiivisten tunteiden varaan, ymmärtää, mutta että sellaisia kertomuksia saa kerättyä parikymmentä peräkkäin, se kiinnittää jo huomion.

Pieni sydän jaksaa rakastaa ei siis jaksa yllättää. Novelleista pari on unimaisia, parissa paljastetaan arvattavissa oleva käänne loppulauseessa, muutamassa lyödään reilusti yli ja mennään absurdin puolelle, mutta kaikki on tuttua jo edellisestä kokoelmasta tai sopii niin hyvin tämän kokoelman vireeseen, että sitä osaa odottaa.


Jos olisin lukenut kokoelman ensimmäisenä Castilloninani, uskon että olisin jaksanut paremmmin kestää sen hermostunutta ja myrkyllistä perusvirettä mutta toisen, lähes identtisen kokoelman jälkeen Pieni sydän jaksaa rakastaa hermostuttaa lähinnä sen takia että se saa miettimään, ovatko ranskattarien perhesuhteet todellakin aina näin raastavia vai onko Castillon muodostanut niistä itse näin yksipuolisen kuvan.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Eva Illoinen: Iltapäivällä tuli levottomuus

Eva Illoinen: Iltapäivällä tuli levottomuus (223s., Tammi 1980)

Tässä on kirja, joka saa jättämään ylimääräiset brandy-lasilliset väliin keskellä viikkoa ja miettimään kaksi kertaa, tarvitseeko saunan jälkeen aina ottaa yhtä olutta. Ja ennen kaikkea Iltapäivällä tuli levottomuus saa ymmärtämään että hälytyskellojen pitäisi soida, jos lääke stressin tai jännityksen lieventämiseen on säännöllisesti nestemäinen.

Kirjan pääasiallinen kertoja on keski-ikäinen perheenäiti, Jatta. Kirjan pääosassa on kuitenkin alkoholi. Alkoholi astuu kuvaan sivulla kaksi eikä suostu poistumaan. Alkoholi todellakin vie Jattaa eikä päinvastoin, se varastaa roolin luvusta toiseen ja sanelee Jatan sekä tämän perheen - Paulin ja Jaana-tyttären - elämää.

Jotakin on jossain vaiheessa mennyt pieleen tai sitten syöksy on aina ollut vääjäämätön. Jatan mies on pienen kaupungin peruskoulun rehtori ja Jatta itse on kirjastoapulainen. Pienessä kaupungissa arjen ja juhlan tulee olla tietynnäköistä. Naiset eivät itse käy Alkossa ja juhlissa juodaan paljon mutta ei liikaa. Selän takana kuiskutellaan jatkuvasti. Kun Jatan asiat lähtevät käsistä, ne lähtevät siksi saman tien kunnolla käsistä, sillä tietyn kuvan säilyttäminen ulospäin vaatii jatkuvasti enemmän ja enemmän.

Jokin tekee elämästä mahdotonta kestää. Ensin yksi ryyppy päivässä auttaa kestämään työpäivän loppuun, sitten toinen ryyppy ruoan jälkeen auttaa rentoutumaan ja lopuksi muutama ryyppy illalla auttaa aikaa kulumaan ja saa unen tulemaan. Tietyssä pisteessä alkoholismi itsessään onkin jo sitten asia, jonka kestäminen on liikaa ilman lisää alkoholia.


Syitä ongelmiin haetaan Jatan menneisyydestä. Takaumien kaivelussa auttaa Jatan psykiatri Leif, jonka rooli tuntuu todellakin jäävän vain sopivien kysymysten esittäjäksi Jatan uppoutuessa muistelemaan nuoruuttaan. Jatan elämässä pielessä on toisaalta vähän kaikki, toisaalta ei mikään erityisesti. Kirjan edetessä käy jatkuvasti selvemmäksi, että alkoholismiin ei löydy "kytkintä", joka voitaisiin paikantaa ja sitten kytkeä pois päältä. Jatta tietää vain haluavansa kestää päivän kerrallaan kunnes on taas lupa nukahtaa.

Alkoholismi ei siis kirjassa ole seuraus tai oire vaan se esiintyy sairautena itsessään. Ja minkä tahansa pahan sairauden tavoin se syövyttää ja riuduttaa niin uhriaan kuin tämän perhettä. Paulin pelätessä ja varoessa vaimoaan tai Jaana-tytön sulkeutuessa hiljaa huoneeseensa äidin maatessa sohvalla sumein silmin alkoholin tuoksu suorastaan hyppää kirjan sivuilta ja masentaa lukijan. Ja samoin kuten sairauden uhria, jaksaa Pauli loputtomiin tukea ja auttaa vaimoaan.

Iltapäivällä tuli levottomuus ei siis juuri tarjoa toivoa. Lukija ei elättele uskoa, että Jatta löytäisi ihmelääkkeen tai että Pauli onnistuisi tarjoamallaan ehdottomalla rakkaudella voittamaan viinan lumon. Kirja on alkoholin tarina rengistä tyranniksi. Ehkä juuri siksi katkelmat, joissa Jatta ja Pauli muistelevat nuoruuttaan tuntuvat jotenkin irtonaisilta ja turhilta, kykenemättömiltä valaisemaan mitään muuta kuin kontrastia nykyhetkeen.

Kirja ei siis sääli lukijaa eikä tarjoa kuvaa ihmisestä alkoholin hallitsijana. Se tekee tuskallisen selväksi sen, että alkoholi ei ole lääke eikä ratkaisu, että se voi korkeintaan olla hyvä tuttava jos kemiat sen kanssa kohtaavat. Tämä sanoma upposi minuun kiusallisen hyvin. Olen viimeisen vajaan vuoden ajan pitänyt kirjaa omasta alkoholinkulutuksestani, ja vaikka määrät eivät ole huolestuttavan suuria, lukee aivan liian monen päivän kohdalla juomisen syyksi "stressiin" tai "muuten vain". Suorastani puuttuu vielä toistaiseksi "jotta yö tulisi nopeammin". Onneksi, muuten Jatta olisi tullut jo pelottavan lähelle.

perjantai 9. elokuuta 2013

Dan Brown: Meteoriitti

Dan Brown: Meteoriitti (437 s., WSOY 2006)
(alkup. Deception Point, 2001)


Nasa löytää arktiselta jäätiköltä meteoriitin, joka muuttaa ihmiskunnan käsityksen elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta. Löytö sattuu osumaan täydellisen herkulliseen saumaan - Yhdysvaltojen presidentinvaalien kiihkeään kampanjointivaiheeseen, jossa kuumana perunana on nimenomaan Nasa ja sen asema maan tuhlailevana ja tehottomana rahareikänä.

Presidentti päättää edetä varovasti ja lähettää liudan siviilitutkijoita varmistamaan löydön aitoutta ennen sen julkistamista. Tutkijoiden lisäksi tämän kunnian saa poliittinen pelinappula Rachel Sexton, Kansallisen turvallisuusviraston työntekijä ja ennen kaikkea presidentin poliittisen päävastustajan, senaattori Sedgewick Sextonin tytär.

Kuinka ollakaan, meteoriitti herättää lopulta enemmän kysymyksiä kuin olisi joidenkin tahojen kannalta suotavaa, ja Rachel kumppaneineen huomaa olevansa pian keskellä hämärää salaliittoa. Rachelin tehtäväksi jää törmätä mahdollisimman moneen raskauttavaan todisteeseen ja vihjeeseen ennen salamurhatuksi tulemistaan, ja mitä jännittävimpien käänteiden kautta tämä on mahdollista niin aina vain parempi.

Meteoriitti on teknologiaa, aseteknologiaa ja tieteellistä knoppitietoa kieli pitkällä esittelevä viihdejännäri, joten sen arvioinnin pääperustana ei ole hahmojen tarinankaarien toimivuus vaan se, kääntääkö lukija sivua kieli pitkällä. Ja täytyy myöntää, että vaikka harvoin tartun tämänkaltaisiin kirjoihin (tai ehkä juuri siksi), jäin tarinaan koukkuun kuin pikkupoika. Salaliittoa paljastetaan kuori kerrallaan juuri sopivaan tahtiin eikä suvantovaiheita ole liikaa. Jokainen uusi vihje - niin poliittisella kepulipelikentällä kuin meteoriitin arvoituksen pähkäilyssä - antaa lisää intoa odottaa seuraavaa.

Kirjan polttoaineena ovat siis jännittävät vihjeet ja salaisuudet, mutta harmittavasti ne loppuvat kesken viitisenkymmentä sivua ennen loppua mysteerin vääjäämättä paljastuessa. Tällöin huomaa kiusallisesti, mistä kirja muilta osin koostuu: kliseisistä ja paperinohuista hahmoista, melodramaattisista juonenkäänteistä ja hahmojen pelolla mässäilystä näiden joutuessa (yhä uudestaan) kamppailemaan hengestään. Meteoriitille olisi siis suonut mysteerin säilyvän aina viimeiselle sivulle asti.


Jos kirjaa pysähtyisi liikaa analysoimaan, heristelevälle sormelle siis löytyisi toki töitä. Alussa salaisuuksia pedataan ja valmistellaan kuin Iisakin kirkon... alustavia... piirrustuksia... ontuva metafora, keskeytän. Rachelia johdatetaan satakunta sivua hahmon luota toisen luokse jännitystä nostattaen ja nostattaen - ennen kuin päästään itse asiaan ja kuullaan itse meteoriitista. Tätä pahempi synti on muutamaan otteeseen viljelty "hän ei voinut aavistaakaan, miten kaikki menisi pian pieleen"-nostatus, joka ei mielestäni istu luonnollisesti yhteenkään kirjaan ikinä.


Ei voi myöskään antaa puhtaita papereita juonen vuoristoratamaisuudelle. Tällä tarkoitan sitä, kuinka hahmot sinkoutuvat vaarasta toiseen kuin raiteilla ja kaikki näkemisen ja kuulemisen arvoinen isketään vasten heidän kasvojaan matkan varrella. Tämä vähättelee hahmojen roolia. Otsakameralla varustettu simpanssikin olisi onnistunut keräämään samoissa olosuhteissa melkein yhtä paljon vihjeitä. Ja kun Rachel aina välillä käyttää aivojaan ja toimii aktiivisesti, hän astuu tehokkaasti tiedemiesten varpaille kysymällä juuri oikeita kysymyksiä ja esittäessään sattumalta juuri sopivasti kaukaahaettuja teorioita.

Hahmot vaihtelevat ohuiden ja karikatyyrien välillä. Karikatyyreista pahin on lieromainen republikaanisenaattori Sexton, jonka jokaisen mielenliikkeen lukija pystyy helposti ennakoimaan tuhansien yhtä kliseisten esikuvien vuoksi. Siviilitutkijoiden luonne rajoittuu raisuun kielenkäyttöön ja hassutteluun, joskin väkinäisesti mukaan ahdettu kevyt romanssi on pakottanut kirjailijan keksimään yhdelle hahmoista kliseisen ja traagisen taustatarinan. Romanssi kulminoituu kirjan juonen jo päätyttyä ja on tarpeettomuudessaan ja kirjan suurien tapahtumien jälkimainingit sivuunheittäessään korniuden huippu.


Kaikesta huolimatta Meteoriitti viihdyttää. Salaliitto ja tieteelliset selitykset ovat tarpeeksi herkullisia, jotta muun ei anna liikaa häiritä - ja juuri salaliittosipuli kerroksineen on kuitenkin tämänkaltaisen kirjojen ydin.

lauantai 3. elokuuta 2013

Tytti Parras: Pensionaatti

Tytti Parras: Pensionaatti (220 s., Otava 1984)

Vahingossa liian osuvia havaintoja tekevä seitsemänvuotias kertoja, joka toisessa välissä toistuva kesän lämmön, valon siivilöitymisen ja luonnon äänten kuvaus katkaisemassa kerrontaa ja laiska juoni, jonka puskee jonkinlaiseen päätökseen ainoastaan irrallisten ja kirjan tyyliä odottamattomasti muokkaavien ulkopuolisten tapahtumien avittamana. Jos jotakin, niin kirjan toteutus vastaa todellakin sen aihetta - pitkää ja (ei kuitenkaan tarpeeksi) levotonta kesää paikalleenpysähtyneessä kartanomiljöössä.

Pensionaatti on kertomus eräästä 50-luvun kesästä Hangon lähistöllä sijaitsevassa matkustajakodissa. Pensionaatti on vanha sukukartano, jossa eletään pysähtyneisyyden aikaa. Suku on yhtä kuin vanhat taulut seinillä ja Siperiaan kadonnutta sulhastaan muisteleva vanha emäntä.

Kertoja on pieni Anu-tyttö, joka havainnoi pensionaatin henkilökuntaa, omalaatuisia vieraita, omia vanhempiaan ja luontoa - ennen kaikkea luontoa. Tyttö on selvästi tuleva pöytälaatikkokirjailija, sen verran paljon havaintokyvystään hän uhraa päivästä toiseen samanlaisena pysyvälle kesäilmalle. Annan satunnaisia esimerkkejä kappaleiden aloituksista:

"Kuumuus kohoaa maasta kuin hönkäisy - - Puutarha on kirjavanaan miljoonia auringonläikkiä; luonto selaa kesän nuotteja, sirkuttaa, sirisee ja soi."
"Liverrystä. Solinaa. Läpättävää tuulta, läpikuultavia lehtirankoja."
"Helteinen päivä, kaikki udussa ja kuin hidastettua."
"Pitkät, hitaat kesäkuun päivät. Valtava pullistunut aamuaurinko - -"
"Hiljaista livertelyä - - piha torkkuu valossa ja varjossa."
Suurimmalla osalla henkilöhahmoista ei ole minkäänlaista kriisiä ratkaistavanaan. Anun vanhemmat ovat vanhempia, pikkuveli on pikkuveli, eksentrinen asessori on eksentrinen asessori ja niin edelleen. Ajoittain Anu salakuuntelee aikuisten keskusteluita, joissa jutellaan kevyesti ja joskus jopa hieman kärkevästikin maailman menosta. Ei kuitenkaan missään vaiheessa niin kärkevästi, että mikään muuttuisi hahmojen suhtautumisessa toisiinsa.

Kirjassa on oikeastaan vain yksi varsinainen henkilö, joka kokee ja kasvaa: romanssinnälkäinen palvelustyttö Heljä, josta yritetään leipoa sympaattisen epäonnista niin rakkaudessa kuin keittiöaskareissa. Aina Anun eksyessä Heljän luokse kirja vaikuttaa etenevän edes johonkin suuntaan, joskin tuskastuttavan hitaasti.

Mutta ei hätää! Jos henkilöhahmoista ei ole mihinkään, heitetään lavalle uusia. Kirjan mielenkiintoisin osuus on noin kahdenkymmenen sivun mittainen kirjekokoelma emännän edesmenneen sulhasen Siperian-seikkailuilta. Ja kun Siperiasta on lopulta pakko palata, tuodaan huvilalle hassunkurinen joukko Suomi-filmin kuvausryhmää, jonka sisäiset kärhämät käyvät hyvin toiminnasta.

Tässä ohessa alkuperäinen hahmokaarti unohtuu melkein täysin ja uudet tapahtumat vaikuttavat oikeastaan vain Heljä-tyttöön. Loput hahmoista tyytyvät vain toteuttamaan omia kuvioitaan siinä ohessa.

Joitakin isoja teemoja yritetään nostaa silloin tällöin pinnalle, mutta kaikki jäävät pienen Anu-tytön päässä latteiksi ja turhan isoiksi sanoiksi. Pensionaatin jälkimaku ei ole siksi edes kitkerä - sitä ei oikeastaan ole lainkaan. En ole varma mitä luin tai miksi se on kirjoitettu.

Jos yrittäisin luonnehtia Pensionaattia mahdollisimman suopeasti, sanoisin että se on tilannekuva, läpileikkaus tietystä miljööstä hahmoineen, mutta jotta romaanin vahvuus voisi olla läpileikkaus, hahmojen tulisi elää vahvemmin ja miljööstä tulisi havaita muukin kuin se, miten auringonvalo siivilöityy lehtien läpi ja miten kesällä on lämmintä.

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase (316 s., Otava 1984)

Ensirakkaus kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan. Poika ja tyttö - molemmat juuri siinä herkässä teini-iässä että hyvät ja kauniit ajatukset muuttuvat hölmöiksi sanoiksi ja tulevat ulos juuri väärään aikaan ja väärässä paikassa. Tai siltä se aikuisen lukijan silmään saattaa näyttää: kaiken töksäyttelyn ja kuohunnan keskellä rakkaus kipinöi kahta kovemmin.

Allu Korva on koulunsa juuri päättänyt 16-vuotias pojankolli. Allu on älykäs mutta kohdentaa älykkyyttään valikoivasti. Turhat asiat ja ihmiset haukutaan lyttyyn tai painetaan sivuun. Siitä huolimatta maailmassa riittää kiehtovia asioita ja kaiken sen ymmärtämisessä ja pohtimisessa palaa Allun pinna kerran jos toisenkin.

Allun kesäloma saa kurjan käänteen kutsun käydessä Torvenkylän maalaispitäjään heinätöihin. Maalaiselämän sietämätön junttius ja vilpittömät juntit saavat Allun käämit kärähtämään, mutta juuri ajoissa kuvaan astuu Kerttu - yhtä lailla teini-iän pieksemä ja suoraan puhuva ilmestys, jonka edessä Allu menee ensimmäisen kerran sanattomaksi. Roihahtaa kesäromanssi, joka estää nuorten selkeän ajattelun koko kiihkeän kuukauden ajan.

Härkösen esikoisromaani on suorastaan hulvaton. Allun huomiokyky on pistämätön ja hän raatelee palasiksi jokaisen näkökenttäänsä eksyvän vähemmän kuin täydellisen asian. Allun päänsisäinen monologi on kevyttä lukea ja erittäin monipuolista. Vitsit eivät vanhene missään vaiheessa eikä monologiin siirtyminen tunnu kertaakaan häiritsevältä kerronnan katkaisemiselta. Ja kun Allu alkaa vähitellen lämmetä maalaisidyllille ja sen ihmisille, on näitä sympatia-armopaloja mukava lukea.

Siinä missä Allu on päänsä sisällä monipuolinen ja tarkkanäköinen ajattelija, joka analysoi omaa elämäänsä kohtuullisen kypsästi, on hänen ulosantinsa juuri niin kiusallisen mahtailevaa ja polleaa kuin sen pitääkin olla. Nuorten kieli Häräntappoaseessa on uskottavaa ja kaiken ruokottomuuden ja solvaamisen alta paljastuu hieno kuvaus nuorisoporukan dynamiikasta.

Kieleen liittyy myös koko ensiromanssin kutkuttava kiusallisuus. Välillä tuntuu, että Allu ja Kerttu eivät saa edes vahingossa ainuttakaan lausetta kuulostamaan siltä kuin sen pitäisi ja tekee mieli huutaa kirjan sisään "Olisit vain sanonut niin kuin ajattelit! Ei noin!" Mutta sellaistahan se on! Sen vuoksi myös kuvaus siitä, kuinka Allun koko kyky ajatella menee sekaisin kesän ja romanssin edetessä on vakuuttava. Perhoset vatsassa välittyvät hyvin lukijalle asti.
 Härkönen kirjoittaa sellaisella itseluottamuksella ja asenteella, että ei ole ihme että kirjan jokainen sivuhahmokin pursuaa elinvoimaa. Toisaalta tietyt sivuhahmot tuntuvat välillä ehkä turhankin idyllisiltä maalaisfarssistatisteilta, ja siitä minun pitäisi periaatteessa kirjoittaa jotain kritiikkiä, mutta Härkönen saa silti jokaisen hahmon ja repliikin istuvan kuvaan tarpeeksi uskottavasti. Uskottavuutta lisää se, että Allun ongelmalliset äiti- ja isäpuolisuhteet kaupungissa eivät muodosta stereotyyppistä vastakkainasettelua maaseudun huolettomuuden kanssa vaan kumpaankin ympäristöön liittyy oma kasansa niin hyviä muistoja kuin monimutkaisia ongelmia ja ihmissuhteita.


Häräntappoase on kestänyt aikaa uskomattoman hyvin. Jos LP:iden tilalle vaihtaisi Spotifyn ja hahmoille laittaisi kännykät taskuun, kirja voisi yhtä hyvin sijoittua tähän kesään. Yhtä lailla uskon että voin uskottavasti tunkea kirjan myös omien lasteni käteen viidentoista vuoden päästä.

Ja selvisipä samalla sekin iäisyyksiä askarruttanut asia, että mikä se häräntappoase oikein on. Olisi tietysti pitänyt arvata.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Annika Idström: Sinitaivas

Annika Idström: Sinitaivas (263 s., WSOY 1980)

Sinitaivas on kertomus neljän aikuisen naisen ystävyydestä ja siitä, kuinka kaukana unelmistaan he huomaavat olevansa. Tai vielä paremmin - kuinka kaukana edes unelmiensa ymmärtämisestä he ovat. Jokainen naisista haluaisi olla vahva ja onnellinen, mutta näkymien ollessa lohduttomat he kanavoivat vahvuuden rippeensä itselleen vakuutteluun, valehteluun ja toissijaisiin tavoitteisiin.

Idströmin esikoisteoksen vahvuus on monipuolinen ja uskottava hahmokuvaus - ja varsinkin naiskuvaus. Jokainen neljästä päähenkilöstä on elävä ja erilainen. Virpi huomaa eronsa jälkeen, että hänellä ei oikeastaan ole elämässään mitään selkeitä tavoitteita. Niinpä hän ei tiedä, löytyykö mielenrauha uuden miehen, työpaikan vaihdoksen vai lapseensa keskittymisen avulla. Toini elää omituisessa symbioosissa änkyrän teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Suhteen kumpikin osapuoli vangitsee toisensa neljän seinän sisälle ja sotaa käydään siitä, voiko äiti viipyä töiden jälkeen kauppamatkalla tai tuoda enää koskaan kotiinsa miestä.

Sirpa on pieni ja arka kotiäiti, joka ei ymmärrä, halua ymmärtää tai uskalla vaatia mieheltään onnellista elämää, vaan miettii arjen pelastamista vielä senkin jälkeen kun mies on jäänyt kiinni suhteesta. Hän on naisista se, jonka muut odottavat kiihkeimmin ymmärtävän arvonsa ja puhkeavan kukkaan. Sointu on ulkoisesti vahva, naisellinen ja päämäärätietoinen opiskeleva taksikuski, joka on nelikon dynamo kunnes hänen omat ongelmansa alkavat paljastua. Sointu on joutunut omat selviytymisstrategiansa valitsemaan jo kauan sitten.

Naisten konkreettiseksi ja sitäkin hankalammin saavutettavaksi päämääräksi muodostuu tansseihin pääseminen. Se on valo tunnelin päässä kaiken muun mennessä huonompaan suuntaan. Tansseihin ei lähdetä välttämättä hakemaan miestä vaan enemmänkin pois jostakin muusta. Pois koruttomasta lähiökämpästä, pois hallitsevan miehen luota, pois tyttären rautaisesta otteesta ja pois normaalista maailmasta. Tansseihin ladattu toivo paremmasta huomisesta on vääjäämättä liian suuri - niitä naiset odottavat kuin Toista Tulemista - eikä lukijalle ole yllätys, että tanssien jälkeen todellisuus puskee jälleen vääjäämättä päälle. Silloin selviytymisstrategioiden olisi parasta olla valmiina.

Neljän naisen välinen vuorovaikutus antaa kullekin naiselle mahdollisuuden olla ajattelematta itseään liian suoraan. Se, että heillä on tilaisuus olla tuomitsematta toisiaan heikkoudesta ja päämäärättömyydestä antaa heille itselleen jatkoaikaa. Ja ehkä jos tai kun joku heistä pääsee jaloilleen, hän vetäisi muutkin kuiville. Ehkä se tapahtuisi kuin itsestään. Toisaalta kun joku naisista on lopulta ymmärtämässä jotakin ratkaisevaa itsestään tai saamassa liian helpon kortin onneen, muut alkavat ahdistua tai kyräillä. Toivo ja pelko ovat yhtä aikaa läsnä.


Sinitaivas huokuu joka riviltään vahvaa 80-luvun vaihteen tunnelmaa. Kyseenalaisten sisustusratkaisujen ja asuvalintojen lisäksi tämä välittyy jotenkin vaivihkaa naisten ajatuksista ja suhtautumisesta kirjan moniin vieraileviin miehiin. Perinteinen käsitys miehestä elättäjänä ja onnen ja tasapainon takeena tavallaan välkkyy. Se hyppää esiin niin vanhemman kuin nuoremman sukupolven suusta, tosin jälkimmäinen ei oikein osaa itsekään ymmärtää mitä ajattelee.

Kirjan päähenkilöksi voidaan katsoa Virpi, jonka omia äiti- ja sisarussuhteita käsitellään kohtuullisen paljon. Siitä huolimatta Virpin hahmo jää naisista eniten statistin rooliin - ehkä juuri siksi, että näkökulmahenkilönä hän ei esiinny niin värikkäästi kuin muut vaan toimii joukon silminä ja kertojana. Tämän vuoksi eksymiset Virpin lapsuuteen ja lapsuuskotiin tuntuvat hieman rasitteilta, sillä muiden naisten tarinat vievät helpommin mukanaan. Vaikka Virpin omakin tarina saadaan päätökseen ja hänen perheongelmiensa kuvaus on parhaimmillaan mehevää, kirjan henkiseksi päätökseksi nousee Soinnun tarinan loppuhuipennus. Soinnun tarina onnistuu myös tavallaan niputtamaan yhteen ne ongelmat, joita jokainen naisista käsittelee.

Sinitaivas oli juuri sellainen kirja, jollaista olin metsästänyt Kasarikirjakesän hengessä: täynnä ajan henkeä niin puitteissa kuin ajatuksissa sekä pseudonostalgisia (enhän ollut vielä edes syntynyt) yksityiskohtia.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Teuvo Saavalainen: Ja poika vaikenee

Teuvo Saavalainen: Ja poika vaikenee (251 s., Gummerus 1984)

Ja poika vaikenee on riipaiseva kertomus syyllisyydestä ja surusta. Kertojan poika tekee nuorena itsemurhan kahlattuaan läpi tuskaisen ja sairaalareissujen katkoman, lyhyen elämän. Isän, joka itsekin on taistellut koko elämänsä ajan oman mielenterveytensä kanssa, kohtalona on jäädä loppuelämäkseen pyörittämään loputonta kiduttavien tunteiden ja mahdottomien kysymyksien karusellia.

Tuskallisinta miehelle on, että poika ei ollut tavoittamattomissa. Hän puhui ja kuunteli, selitti tuntojaan, ja näin hän pääsi lopulta kuolemaan kuin vahingossa, ennen seuraavaa lohdutusta tuovaa suunnitelmaa tai keskustelua. Isä kokee olevansa vastuussa jo pelkästään pojan siitettyään, ja hän näkee koko pojan elämän yhtenä kidutuksentäyteisenä, kristusmaisena saattona teuraalle. Oman roolinsa hän näkee tappajana, pyssyn kantajana, siinä missä muidenkin.

Suru, syyllisyys ja samalla loputon katkeruus ja mustuus. Miksi juuri oma poika? Ja miksei lempeästi pois lentäen vaan kidutettuna, joka askeleella lyötynä ja elinkelvottomaksi asetettuna? Miksi sellainen on kiltin ja reilun osa? Miksi poika eikä hän itse? Isä on oma syyttäjänsä, puolustuksensa ja oikeuslaitoksensa. Kun paine kasvaa liian suureksi, hänen täytyy päästää se ulos omana verenään, ulvontana tai nauruna.

Hulluus puskee kirjasta vahvasti, ja jollakin tavalla se onnistui tökkimään sopivia paineonkaloita oman pääni sisällä. Näin muutama ilta sitten, luettuani kirjaa juuri ennen nukkumaanmenoa, unta jossa ulvoin ja itkin, kauhistuin omaa hulluuttani ja ulvoin ja itkin kahta kauheammin. Olen ennenkin nähnyt unia, joissa raivoan tai huudan  – puran kai sillä tavalla paineita, joita aina pääsee kertymään – mutta yhdistettynä tämän kirjan maailmaan uni pääsi oikein oikeuksiinsa. Tämän kokemuksen jälkeen kirjan lukeminen tuntui erityisen intensiiviseltä ja isän vauhkona laukkaava mieli jotenkin pelottavasti tutummalta. Omakin stressini kun oli lähtöisin omasta pojasta, olkoonkin että levottomasti nukkuvasta seitsenkuisesta.

Isä kuvaa vuorotellen pojan lapsuutta, sairastelun ja pahoinvoinnin vuosia sekä omaa ja perheensä elämää ennen ja jälkeen itsemurhan. Hän kuvaa muuta maailmaa - uskonnollisuutta, ilmassa roikkuvaa ihmislähtöistä maailmanloppua ja ihmisten valheellista onnellisuutta - katkerasti ja pessimistisesti.

Isän ajatukset kiertävät kehää, kuten ne tekevät todennäköisesti hamaan loppuun asti kunnes kuolema hänet siitä taakasta vapauttaa. Harmillisesti niin tekee paikoin myös kerronta. Toisto on tehokeino, mutta tunteista ja ajatuksista katoaa hieman painokkuus kun ne toistuvat moneen kertaan samoin sanoin, fraasimaisesti. Näin isän raastava mielenvikaisuus ja orastava repeäminen tavallaan taantuu edestakaisin heijaukseksi ja itselleen mantrojen hokemiseksi. Olisin kaivannut että kierrokset olisivat vain nousseet loppua kohden.

Tässä kohden huomio alkoi kiinnittyä myös juoneen tai tavallaan sen tynkämäisyyteen. Pojan vaiheet on nopeasti käyty pääpiirteissään läpi, ja kirjan loppupuolisko esittelee enää hyvin vähän uutta "todistusaineistoa" tapaukseen - saati uusia tunteita tai ristiriitoja. Jos olisin lopettanut lukemisen kirjan puoliväliin, lukukokemus olisi ollut melkein sama.

Lukukokemus siis tasaantui loppua kohden eikä alkupäivien uni enää toistunut - ehkä hyvä niinkin. Parhaimmillaan Ja poika vaikenee onnistui kuitenkin riipaisemaan sellaisella tasolla, että tuntuisi vääryydeltä keskittyä liikaa sellaisiin pikkuseikkoihin kuin rakenne, juoni tai kieli. Yritän siis aktiivisesti unohtaa kirjan puutteet, mikä varmasti tapahtuukin pian, ja jäädä omalta osaltani hautomaan päässäni sitä lohdutonta vyyhtiä, jonka yksi pää johti siihen, että poika lopulta - Saavalaisen nerokkain omin sanoin - surmautui.

Ja poika vaikenee on Finlandia-ehdokas vuodelta 1984.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Keijo Siekkinen: Äidin hauta

Keijo Siekkinen: Äidin hauta (174 s., Gummerus 1985)

Äidin hauta on keski-ikäisen miehen monologi äidille, joka on ollut kuolleena viitisen vuotta. Kertoja selittää maailmaa äidille, äitiä maailmalle ja itseään kummallekin edellämainitulle. Varsinaista juonta kirjasta ei kannata lähteä etsimään, sillä sellaista saa jahdata viimeiselle sivulle asti. Tämä ei kuitenkaan haittaa kun kerronta pääsee kunnolla vauhtiin.



Mies ei hae äidiltä postuumisti tukea, hyväksyntää tai neuvoja. Sen sijaan koko kertomus, liioiteltu tarina, joka yhdistää nykyhetken tuntoja, miehen lapsuusmuistoja ja toisen käden kertomuksia niin sodasta kuin miestaposta, on yhtä napanuoran katkaisua. Mies selittää itseään ja äitiään, vaikka ei kumpaakaan voi todella ymmärtää. Isän rooli vaimon ja pojan välissä on tärkeä, ja tätä sementtikuorista mutta yhä elossa olevaa pakettia mies yrittää naputtaa auki saadakseen perheestään selkoa. Hän arvailee aina kun tieto loppuu, tärkeintä on käydä kaikki merkittävä ja vähemmän merkittävä läpi, kunnes sanottava loppuu.

Miehen kertomus sivuaa omia tyttäriä ja vaimoa moneen otteeseen, mutta heistä mies ei osaa niinkään puhua eikä saa heistä selittämällä tolkkua. Hänellä on vain epämääräinen aavistus, että liitto on ollut vähän ontto jo syntymästään lähtien ja että lastensa elämässä hänen roolinsa on olla vain sivusta seurailija.

Siekkisen kerronta on tajunnanvirtamaista, hyppivää ja puhekielistä, mutta jotenkin hämmästyttävästi sen nuotti tuntuu juuri oikealta, ajatuksesta hypätään toiseen niin luontevasti ja sujuvasti että monologi tuntuu välillä kuin omalta. Kolmannen persoonan kerronta saattaa vaihtua kesken kappaleen ensimmäiseen persoonaan ja takaisin, mutta se tapahtuu aina jotenkin aivan oikeassa kohdassa.

Kerronta on siis leppoisaa, mutta ei kuitenkaan tarkoituksellisen veikeää, pilke silmäkulmassa naljailua. Kummalliset havainnot ja ajatuspolut, joihin kertoja harhailee tuon tuosta, muistuttavat Markus Kajon letkautuksia, mutta ne tuntuvat jotenkin viattomilta, sellaisilta joiden lipsahtamista kertoja ei voi eikä halua estää.

Äidin hauta on vuoden 1985 Finlandia-ehdokas enkä lainkaan ihmettele valintaa. Se on mukavin, selkein ja sympaattisin tajunnanvirtaromaani, jonka olen lukenut. Se saa lukijan kääntämään sivun toisensa perään ilman näkyviä jippoja tai lupausta järisyttävistä juonenkäänteistä.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Peter Watts: Sokeanäkö

Peter Watts: Sokeanäkö (359 s., Gummerus 2013)
(alkup. Blindsight, 2006)

Maasta otetaan monimutkainen kuva yli kuudenkymmenentuhannen muukalaissateelliitin avulla. Aurinkokunnan laidalta lähetetään kaukaiseen avaruuteen tuntematonta signaalia. Kukaan ei tiedä mistä on kysymys, ja ensimmäistä kontaktia ottamaan lähetetään pieni mutta sitäkin edustavampi joukko ihmiskunnan pisimmälle jalostuneita ja erikoistuneita yksilöitä. Alkaa hermostuttava kilpajuoksu - kumpi osapuoli oppii ymmärtämään toista ja ennen kaikkea toisen aiheuttamaa vaaraa?

Sokeanäkö on timanttinen yhdistelmä kovaa scifiä ja Stanislaw Lemiä. Kovaa scifiä se on siinä mielessä, että tieteellisen kielenkäytön kanssa ei kursailla. Biologian, astronomian ja tekniikan termistön viljely on runsasta ja suurin osa kirjan merkittävistä huomioista ja esitetyistä teorioista tuntuu joko pohjautuvan todellisuuteen (tai mahdollisuuteen) tai olevan niin hyvin valehdeltuja, että niitä ei vaivaudu epäilemään ja murtamaan siten immersiota.

Sokeanäkö ei kuitenkaan ole kertomus triviaaleista faktoista ja teoreemista, vaan sen perusteemat muistuttavat kovasti Stanislaw Lemin käsittelemiä: Mikä on älykkyyden ja tietoisuuden luonne ja rooli? Millä ehdoilla eri olentojen keskinäinen ymmärrys on mahdollista - vai onko sellaisia ehtoja edes aina mahdollista löytää? Näistä lähtökohdista ei ole yllättävää, että kirja käsittelee oikeastaan enemmän ihmistä itseään kuin ihmistä kohtaavaa tuntematonta. Jälkimmäinen on enemmänkin työkalu edellisen tarkastelussa.

Kirjan päähenkilö on Siri Keeton, synteetikko, jonka tehtävä on tarkkailla, ymmärtää ja välittää - muuttaa ymmärettävään muotoon asioita, joita hän ei edes itse ymmärrä. Hän osaa lukea ihmisiä yhtä lailla kuin raportteja; ilman empatiaa ja tulkiten käyttäytymismalleja aikaisempaan kokemukseensa perustuen. Sirin täytyy onnistuakseen olla ulkopuolinen ja neutraali, mutta kuinka olla aiheuttamatta vastareaktioita ihmisissä, joita hän tarkkailee?

Retkikunnan jokainen jäsen on omalla tavallaan edistyksellinen tuote: istukkeilla jatkettu biologi, monipersoonainen kielitieteilijä, sukupuutosta henkiinherätetty yliälykäs peto ja kovitettu sotilas. Siri itse on joutunut opettelemaan taitonsa toipuessaan radikaalista aivoleikkauksesta. Ei siis ole mikään ihme että ihmisyyden, riittävyyden ja roolin kysymykset nousevat esiin tuon tuosta.
 
Vertailu Stanislaw Lemin Solarikseen - jossa tulkittavana kohteena on koko planeetan pinnan peittävä älyllinen meri - on välttämätöntä. Kummassakin kirjassa kaikki alkaa kaatua pian sisäänpäin, ja aluksi yksinkertaisemmista hahmoista alkaa tulla esiin uusia kerroksia. Keskustelut siirtyvät koskemaan omia tapoja havaita, ymmärtää, tuntea ja toimia. Vieras läsnäolo tekee tehtävänsä vaikka ei liikauttaisi evääkään.

Kaikeksi onneksi mielenkiinto ei kohdistu lopullisesti sisäänpäin. Tuntematon kauhu alkaa saada jatkuvasti hermostuttavampia muotoja sitä mukaa kun lamaannuttava itsetarkastelu etenee. Kumpikaan elementti ei jää toisen varjoon vaan intensiteetti nousee tasaisesti kohti lopun huipennusta.


Päähenkilön taaksejäänyttä elämää Maapallolla käydään läpi takautumien avulla keskittyen entiseen tyttöystävään, Chelseaan. Pariskunnan ongelmat eivät ole kaikkein arkisimpia vaan keskittyvät siihen, antaako Siri naisen muokata aivojaan (hellävaraisesti, totta kai), jotta hän unohtaisi lapsuutensa traumaattisia muistoja ja pystyisi olemaan onnellinen. Chelsea on myös kova kyselemään, ja Siri pääsee hänen avullaan kätevästi selittämään lukijalle kaikenlaista - niin omaan työhönsä ja mielenliikkeisiinsä liittyvää kuin muitakin asioita. Nämä takaumat eivät siis anna lukijalle leppoisaa lepotaukoa ja valota Sirin "toista puolta". Enemmänkin ne korostavat, että sellaista ei ole. Kukkakedoille ei paeta.

Siinä missä avaruudessa tapahtuva pienen ryhmän ja tuntemattoman vuorovaikutus on onnistunutta, jää Maapallon tapahtumista jotenkin halvempi kuva. Maan scifi on populaarimpaa ja yksityiskohdat mehukkaampia. On virtuaalitodellisuus-Taivas, johon ihmiset pakenevat, on kapinallisia jotka taistelevat tätä elämäntyyliä vastaan, baareissa imetään kemikaaleja suoraan sormiin ja seksi "ensimmäisessä persoonassa" on vanhanaikainen fetissi. Tämän takia ajatukset eivät palaa takaisin Maahan niin usein kuin haluaisi - "voi jos ne vain kotona tietäisivät tämän"-tunnetta ei pääse kunnolla syntymään.

Yllättävää kyllä tapa jolla kirja käsittelee vampyyreita, henkiinherätettyjä esihistoriallisia petoja, joilla on ylivertainen älykkyys ja sisäänrakennettu ristikammo, ei kuulu tähän latteampaan kategoriaan. Päinvastoin, retkikunnan johtajana toimivan vampyyrin ja muun miehistön välit muodostavat ison osan jännitteestä ja ovat keskeisessä roolissa ihmisyyden luonnetta pohdittaessa.

Sokeanäköä ei siis voi sanoa kevyeksi kirjaksi. Jos tieteellinen nippelitieto ei tunnu omimmalta alueelta, kirjaa voi kuitenkin lukea aivan hyvin ymmärtämättä aivan kaikkea. Tämä koskee astronomista tietoa, faktoja aluksen tekniikasta ja esimerkiksi erilaisista säteilyistä ja niiden vaikutuksista. Kirjan selkäranka ovat ajatukset tietoisuudesta, ja riittää aivan hyvin että keskittää aivokapasiteetin mutustelemaan näitä kohtia.

Kirja onnistuu erittäin hyvin kansantajuistamaan monimutkaisia ajatuksia (niin oikeita kuin kuvitteellisia), mutta silti se voisi olla paikoin hellempi lukijalle. Välillä tietomäärä aiheuttaa ähkyä - juuri monimutkaisen biologisen selityksen loppuessa siirrytään saman tien puhumaan magneettikentistä, kielen luonteesta tai vähintään monimutkaisen avaruusaluksen rakenteesta ja lukemattomista laipioista, kahvoista tai sulkuporteista (lopetin jo hyvissä ajoin yrityksen pysyä kärryillä aluksen pohjapiirroksesta ja niiden kaikkien laipioiden sijainnista).

Ähky on kuitenkin enimmäkseen positiivista, varsinkin kun Sokeanäkö onnistuu kuljettamaan isoja teemojaan kohtuullisen loogisesti aina syvemmälle ja syvemmälle tasolle siten, että ymmärrys rakentuu vähitellen ja kerroksittain. Lukijan ähky vastaa hahmojen omaa ähkyä. Sokeanäkö on kunnianhimoinen ja sen lukeminen tuntuu jotenkin merkittävältä. Sen kanssa saa itsensä solmuun, mutta koko ajan se antaa syyn jatkaa eteenpäin. Maapallon hieman latteammat tapahtumat eivät vie liikaa roolia tunnelmalliselta avaruusseikkailulta.