Ismali Kadare: Särkynyt huhtikuu (Gummerus, 2006)
(alkup. Prilli i thyer, 1978)
Ismail Kadaresta on tullut lyhyessä ajassa yksi lempikirjailijoistani. Luin pari kuukautta sitten häneltä Seuraajan, mahtavan poliittisesta (itse)murhasta kertovan satiirin, joka sijoittuu Albanian diktaattorin Enver Hoxhan aikaan. Kirjaan suuresti tykästyneenä hain käsiini Särkyneen huhtikuun, joka sijoittuu myös Albaniaan, tällä kertaa sen eristäytyneille ylängöille, joilla verikoston kammottava historiallinen perinne ei ole vielä sammunut.
Kirjan päähenkilö Gjorg saa tehtäväkseen kostaa veljensä murhan. Aikansa vääjäämätöntä vastaan kiemurreltuaan hän tarttuu kivääriin, ampuu ja muuttuu samassa hetkessä kuoleman antajasta kuoleman odottajaksi. Tämän merkiksi hän sitoo mustan nauhan käteensä ja lähtee elämään elämänsä viimeistä kuukautta. Huhtikuu särkyy hänen mielessään elämän ja kuoleman puoliskoiksi.
Kirjailija Bessian Vorps tuo nuorikkonsa Dianan tutustumaan ylängön "romanttisiin" perinteisiin. Ylänkö romuttaa kirjailijan käsityksiä ja toisaalta varastaa nuoren rouvan sielun. Yksi katse Dianan ja Gjorgin välillä sekoittaa kummankin elämän lopullisesti.
Verikosto on osa Kanunia, ikivanhaa lakikokoelmaa, jota seuraten pohjoisen Albanian ylänköjen kansa elää valtion kontrollin puuttuessa. Särkynyt huhtikuu pohjautuu elävään perinteeseen, mutta Kanun ja ylänköjen kulttuuri on kuitenkin kirjassa ilmeisesti tiivistetty äärimmilleen. Kirjaa ei siis kannata lukea kuin historiallista dokumenttia vaan enemmänkin kuin tutkielmaa kansanluonteesta. Sekin mielessä pidettynä lukukokemus on häkellyttävän karmaisevan hyvä.
Ylänkö on pelottavampi kuin mikään scifi-maailma. Mikään ei tule yllätyksenä, kaikki on säädetty satojen vuosien kuluessa: mikä on haavan hinta ja millä tienpätkillä tai majataloissa verikoston alainen on turvassa. Siksi ei voi sanoa, että kanun olisi armoton tai säälimätön - se on looginen ja suojeleva, omalla tavallaan.
Verikosto on yhtä aikaa kunniaa, taloutta ja hippaa. Kunniana se ei ole henkilökohtaista sorttia. Verikoston alle päädytään, viha synnytetään tarvittaessa, ja viha periytyy sukupolvelta toiselle, joskin usein hieman sisällöttömänä ja laimennettuna - näin tuntee Gjorg. Sääntöjä ei kyseenalaisteta. Jos talon vieras saa surmansa, on talon velvollisuus aloittaa koston kierre. Vapaa tahto on epärelevanttia.
Verikosto on taloutta, sillä kuolemasta pitää maksaa vero. Lisäksi haavoja, ruumiita ja murhia lasketaan kuin credit- ja debit-tilejä kansantaloustieteen kurssilla. Ihmishenkien kvantifiointi ei ole kylmää, se on neutraalia ja normaalia.
Verikosto on hippaa, sillä kun kostat, sinusta tulee se. Saat kuukauden armonaikaa, jonka jälkeen sinut saa ottaa kiinni (kiväärillä, otsaan). Voit lymyillä päivät ja liikkua yöt, tai sitten etsiä jonkun erilaisista turvista - majatalon, tien, talon tai erityisen eristystornin, jossa virua kunnes sattuma muuttaa kuoleman tasapainoa.
Mielenkiintoista on, että kanun sisältää lukemattomia tapoja murtautua verikoston kierteestä - sopimalla, rahalla tai kostamalla puoliksi (haavoittamalla). Päähenkilön sukujenkin tapauksessa kaikki nämä keinot ovat tapetilla ja vieläpä hyvin lähellä onnistumista, mutta hippa jatkuu vaikka tunteet eivät enää olisikaan mukana.
Koko ajan tämä kuoleman karuselli etenee jonkinlainen pilke silmäkulmassa. Kaikki on yhtä aikaa surullista, luonnollista ja tarkasti suurennuslasin alla. Pienet ongelmat nivoutuvat nätisti suurten ja ikiaikaisten lomaan. Tunnelma ei synkisty eivätkä hahmot painu kasaan huoliensa alle vaan kulkevat eteenpäin ja esittelevät lukijalle itseään ja maailmaansa. Maailman jokainen yksityiskohta on kiinnostava ja houkuttaa ottamaan selvää seuraavasta.
Kadare on kahdessa lukemassani kirjassa loihtinut päähäni mielenkiintoisen kuvan Albaniasta. Tuo kuva on hirtehinen, elämänmyönteinen ja se uskaltaa nauraa päin kaiken absurdin - jota riittää - naamaa. Siihen on helppo samaistua, eli sitten kommunistisessa diktatuurissa, ylängön perinteiden keskellä tai jossakin muualla. Tulen ehdottomasti kaivamaan esiin Kadaren muut suomennetut teokset ja tarkastelemaan Albaniaa vastaisuudessa hieman tarkemmalla silmällä.
(alkup. Prilli i thyer, 1978)
Ismail Kadaresta on tullut lyhyessä ajassa yksi lempikirjailijoistani. Luin pari kuukautta sitten häneltä Seuraajan, mahtavan poliittisesta (itse)murhasta kertovan satiirin, joka sijoittuu Albanian diktaattorin Enver Hoxhan aikaan. Kirjaan suuresti tykästyneenä hain käsiini Särkyneen huhtikuun, joka sijoittuu myös Albaniaan, tällä kertaa sen eristäytyneille ylängöille, joilla verikoston kammottava historiallinen perinne ei ole vielä sammunut.
Kirjailija Bessian Vorps tuo nuorikkonsa Dianan tutustumaan ylängön "romanttisiin" perinteisiin. Ylänkö romuttaa kirjailijan käsityksiä ja toisaalta varastaa nuoren rouvan sielun. Yksi katse Dianan ja Gjorgin välillä sekoittaa kummankin elämän lopullisesti.
Verikosto on osa Kanunia, ikivanhaa lakikokoelmaa, jota seuraten pohjoisen Albanian ylänköjen kansa elää valtion kontrollin puuttuessa. Särkynyt huhtikuu pohjautuu elävään perinteeseen, mutta Kanun ja ylänköjen kulttuuri on kuitenkin kirjassa ilmeisesti tiivistetty äärimmilleen. Kirjaa ei siis kannata lukea kuin historiallista dokumenttia vaan enemmänkin kuin tutkielmaa kansanluonteesta. Sekin mielessä pidettynä lukukokemus on häkellyttävän karmaisevan hyvä.
Ylänkö on pelottavampi kuin mikään scifi-maailma. Mikään ei tule yllätyksenä, kaikki on säädetty satojen vuosien kuluessa: mikä on haavan hinta ja millä tienpätkillä tai majataloissa verikoston alainen on turvassa. Siksi ei voi sanoa, että kanun olisi armoton tai säälimätön - se on looginen ja suojeleva, omalla tavallaan.
Verikosto on yhtä aikaa kunniaa, taloutta ja hippaa. Kunniana se ei ole henkilökohtaista sorttia. Verikoston alle päädytään, viha synnytetään tarvittaessa, ja viha periytyy sukupolvelta toiselle, joskin usein hieman sisällöttömänä ja laimennettuna - näin tuntee Gjorg. Sääntöjä ei kyseenalaisteta. Jos talon vieras saa surmansa, on talon velvollisuus aloittaa koston kierre. Vapaa tahto on epärelevanttia.
Verikosto on taloutta, sillä kuolemasta pitää maksaa vero. Lisäksi haavoja, ruumiita ja murhia lasketaan kuin credit- ja debit-tilejä kansantaloustieteen kurssilla. Ihmishenkien kvantifiointi ei ole kylmää, se on neutraalia ja normaalia.
Verikosto on hippaa, sillä kun kostat, sinusta tulee se. Saat kuukauden armonaikaa, jonka jälkeen sinut saa ottaa kiinni (kiväärillä, otsaan). Voit lymyillä päivät ja liikkua yöt, tai sitten etsiä jonkun erilaisista turvista - majatalon, tien, talon tai erityisen eristystornin, jossa virua kunnes sattuma muuttaa kuoleman tasapainoa.
Mielenkiintoista on, että kanun sisältää lukemattomia tapoja murtautua verikoston kierteestä - sopimalla, rahalla tai kostamalla puoliksi (haavoittamalla). Päähenkilön sukujenkin tapauksessa kaikki nämä keinot ovat tapetilla ja vieläpä hyvin lähellä onnistumista, mutta hippa jatkuu vaikka tunteet eivät enää olisikaan mukana.
Koko ajan tämä kuoleman karuselli etenee jonkinlainen pilke silmäkulmassa. Kaikki on yhtä aikaa surullista, luonnollista ja tarkasti suurennuslasin alla. Pienet ongelmat nivoutuvat nätisti suurten ja ikiaikaisten lomaan. Tunnelma ei synkisty eivätkä hahmot painu kasaan huoliensa alle vaan kulkevat eteenpäin ja esittelevät lukijalle itseään ja maailmaansa. Maailman jokainen yksityiskohta on kiinnostava ja houkuttaa ottamaan selvää seuraavasta.
Kadare on kahdessa lukemassani kirjassa loihtinut päähäni mielenkiintoisen kuvan Albaniasta. Tuo kuva on hirtehinen, elämänmyönteinen ja se uskaltaa nauraa päin kaiken absurdin - jota riittää - naamaa. Siihen on helppo samaistua, eli sitten kommunistisessa diktatuurissa, ylängön perinteiden keskellä tai jossakin muualla. Tulen ehdottomasti kaivamaan esiin Kadaren muut suomennetut teokset ja tarkastelemaan Albaniaa vastaisuudessa hieman tarkemmalla silmällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti