Emma Donoghue: Huone (Tammi, 2012)
(alkup. Room, 2010)
Huone on sykähdyttävä, hirvittävä ja kaunis. Sen lukemisen jälkeen on pakko katsoa ikkunasta ulos, ja kun talossa on pieni prinsessa ja vielä pienempi poika, on pakko katsoa kuinka lapset katsovat ikkunasta ulos: vielä varmistaa asia ja nostaa pienempi syliin kuikuilemaan parvekkeen kaiteen yli.
Viisivuotias Jack ei ole koskaan käynyt Huoneen ulkopuolella. Hänen tietämyksensä mukaan mikään Ulkopuolella ei ole todellista. Todellista on vain Jack, Äiti, Sänky, Pöytä, Matto, Televisio ja muut Huoneen kalusteet ja esineet. Juuri ja juuri todellista on Vanha Kehno, mies joka tulee huoneeseen kello yhdeksältä iltaisin ja narisuttaa äidin sänkyä Jackin laskiessa narahduksia Vaatekomerossa. Television ihmiset, jotka eivät ole totta, asuvat Televisioplaneetoilla.
Vanha Kehno on pitänyt naista vangittuna seitsemän vuotta, mutta tätä Jack ei ymmärrä. Äiti on tehnyt valinnan ja kertonut Jackille Huoneen olevan koko maailma. Se on hänen mielestään armollisempaa kuin selittää maailman olevan iso ja ihana paikka, johon ei kuitenkaan voi koskaan mennä. Huoneen sisällä ympäristö on hallittavissa.
Jackille ei ole olemassa pöytiä, vaan Pöytä. Jack ei ajattele, että pöydäksi määritellään jokin, jolla on neljä jalkaa ja pinta, ja että sen erottaa tuolista se ja se - tai kukkaruukusta se ja se - Pöytä on erisnimi jollekin, joka sattuu kuulumaan hänen maailmaansa. Yleensä vierastan tällaisia oikeinkirjoituksellisia ratkaisuja, mutta Jackin isot alkukirjaimet ovat rehellisen surullisia, sillä ne eivät korosta kertojan lapsellisuutta tai naiiviutta vaan sitä todellisuutta, joka Jackia ympäröi.
Äiti on siis rakentanut Jackille oman maailman, jonka keskiössä he ovat. Äiti naamioi leikeiksi ja peleiksi Jackin opettamisen, ruumiinkunnon ylläpitämisen ja epätoivoiset pakoyritykset - kovaan ääneen huutamisen ja valojen vilkuttamisen. Jack osaa lukea ja kirjoittaa ja äiti laajentaa hänen sanavarastoaan laittamalla hänet toistamaan vaikeita lauseita televisiosta.
Äidillä on toivoa. Kaikki valmentaa Jackia ulkomaailmaa varten, vaikka takeita sinne pääsemiseksi ei ole. Äiti käy läpi vaikeita ja iloisia hetkiä Jackin ollessa tietämätön äidin motiiveista. Kaiken takana on kuitenkin rajaton äidinrakkaus - myös vaikeiden päätösten, joissa oikeita ja hyviä ratkaisuja ei ole. Koko ajan Jack on se, joka pitää äitiä koossa.
Kun Jackin universumi alkaa romahtaa äidin päätettyä kertoa totuuden, on kummallakin edessä suuri identiteettikriisi. Äiti on joutunut jo kerran unohtamaan ja painamaan syrjään sen nuoren opiskelijatytön, joka hän kerran oli, ja nyt hän yrittää asettaa itseään uudestaan siihen rooliin samalla painaen valheellista Huone-idylliä sivuun. Jackille kaikki on vielä oudompaa ja suurempaa. Jos Ulkopuoli onkin totta, ovatko he itse enää totta?
Tavoitteena on vapaus, mutta äidin on vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että Jackille vapautta on maata Huoneessa Sängyllä Äidin kanssa. Kuinka vakuuttaa pieni poika siitä, että ulkopuolella on turvallisempaa, jos itsekin tietää eksyvänsä siellä?
Huoneen tarina on pelottavan ajankohtainen, koska vastaavia tapauksia nousee esiin vuoden parin välein. Huone on kirjoitettu hyvin läheltä ihmistä, eikä se lopulta ole kertomus sieppauksesta tai sieppaajasta vaan siitä, miten sellainen tragedia muodostaa kokonaisia uusia maailmoja iloineen ja suruineen.
Huone saa palan kurkkuun monessa kohtaa, mutta toisaalta se sama rehellisyys ja totuudenmukaisuus, jolla äidin ja pojan suhdetta kuvataan, kääntyy kirjan lopussa hieman sitä itseään vastaan. Tyylistä alkaa tulla hieman dokumenttimainen, eikä kirjan loppupuolen aikana tule enää uusia yllätyksiä. Jackin käytös ja reaktiot muuttuvat ennalta-arvattaviksi ja jää tunne kuin juonelle ei oltaisi haluttu laittaa selvää päätöstä vaan annettu hahmojen kulkea tasaista polkua niin pitkälle kuin heitä huvittaa. Tämä syö hieman kirjan intensiteettiä, mutta koska varsinkin kirjan alussa ja keskivaiheilla Huone on vahvinta mitä olen lukenut pitkään aikaan, se ei ole tarpeeksi iso ongelma jättääkseen huonoa makua. Lopunkin siis lukee mielellään, vaikka sitten dokumenttilasit silmillään.
Suosittelen erittäin vahvasti näppäilemään tunnuskoodin, kuuntelemaan kun Ovi aukeaa piip piip ja astumaan Huoneeseen Jackin maailmaan.
(alkup. Room, 2010)
Huone on sykähdyttävä, hirvittävä ja kaunis. Sen lukemisen jälkeen on pakko katsoa ikkunasta ulos, ja kun talossa on pieni prinsessa ja vielä pienempi poika, on pakko katsoa kuinka lapset katsovat ikkunasta ulos: vielä varmistaa asia ja nostaa pienempi syliin kuikuilemaan parvekkeen kaiteen yli.
Viisivuotias Jack ei ole koskaan käynyt Huoneen ulkopuolella. Hänen tietämyksensä mukaan mikään Ulkopuolella ei ole todellista. Todellista on vain Jack, Äiti, Sänky, Pöytä, Matto, Televisio ja muut Huoneen kalusteet ja esineet. Juuri ja juuri todellista on Vanha Kehno, mies joka tulee huoneeseen kello yhdeksältä iltaisin ja narisuttaa äidin sänkyä Jackin laskiessa narahduksia Vaatekomerossa. Television ihmiset, jotka eivät ole totta, asuvat Televisioplaneetoilla.Vanha Kehno on pitänyt naista vangittuna seitsemän vuotta, mutta tätä Jack ei ymmärrä. Äiti on tehnyt valinnan ja kertonut Jackille Huoneen olevan koko maailma. Se on hänen mielestään armollisempaa kuin selittää maailman olevan iso ja ihana paikka, johon ei kuitenkaan voi koskaan mennä. Huoneen sisällä ympäristö on hallittavissa.
Jackille ei ole olemassa pöytiä, vaan Pöytä. Jack ei ajattele, että pöydäksi määritellään jokin, jolla on neljä jalkaa ja pinta, ja että sen erottaa tuolista se ja se - tai kukkaruukusta se ja se - Pöytä on erisnimi jollekin, joka sattuu kuulumaan hänen maailmaansa. Yleensä vierastan tällaisia oikeinkirjoituksellisia ratkaisuja, mutta Jackin isot alkukirjaimet ovat rehellisen surullisia, sillä ne eivät korosta kertojan lapsellisuutta tai naiiviutta vaan sitä todellisuutta, joka Jackia ympäröi.
Äiti on siis rakentanut Jackille oman maailman, jonka keskiössä he ovat. Äiti naamioi leikeiksi ja peleiksi Jackin opettamisen, ruumiinkunnon ylläpitämisen ja epätoivoiset pakoyritykset - kovaan ääneen huutamisen ja valojen vilkuttamisen. Jack osaa lukea ja kirjoittaa ja äiti laajentaa hänen sanavarastoaan laittamalla hänet toistamaan vaikeita lauseita televisiosta.
Äidillä on toivoa. Kaikki valmentaa Jackia ulkomaailmaa varten, vaikka takeita sinne pääsemiseksi ei ole. Äiti käy läpi vaikeita ja iloisia hetkiä Jackin ollessa tietämätön äidin motiiveista. Kaiken takana on kuitenkin rajaton äidinrakkaus - myös vaikeiden päätösten, joissa oikeita ja hyviä ratkaisuja ei ole. Koko ajan Jack on se, joka pitää äitiä koossa.
Kun Jackin universumi alkaa romahtaa äidin päätettyä kertoa totuuden, on kummallakin edessä suuri identiteettikriisi. Äiti on joutunut jo kerran unohtamaan ja painamaan syrjään sen nuoren opiskelijatytön, joka hän kerran oli, ja nyt hän yrittää asettaa itseään uudestaan siihen rooliin samalla painaen valheellista Huone-idylliä sivuun. Jackille kaikki on vielä oudompaa ja suurempaa. Jos Ulkopuoli onkin totta, ovatko he itse enää totta?
Tavoitteena on vapaus, mutta äidin on vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että Jackille vapautta on maata Huoneessa Sängyllä Äidin kanssa. Kuinka vakuuttaa pieni poika siitä, että ulkopuolella on turvallisempaa, jos itsekin tietää eksyvänsä siellä?
Huoneen tarina on pelottavan ajankohtainen, koska vastaavia tapauksia nousee esiin vuoden parin välein. Huone on kirjoitettu hyvin läheltä ihmistä, eikä se lopulta ole kertomus sieppauksesta tai sieppaajasta vaan siitä, miten sellainen tragedia muodostaa kokonaisia uusia maailmoja iloineen ja suruineen.
Huone saa palan kurkkuun monessa kohtaa, mutta toisaalta se sama rehellisyys ja totuudenmukaisuus, jolla äidin ja pojan suhdetta kuvataan, kääntyy kirjan lopussa hieman sitä itseään vastaan. Tyylistä alkaa tulla hieman dokumenttimainen, eikä kirjan loppupuolen aikana tule enää uusia yllätyksiä. Jackin käytös ja reaktiot muuttuvat ennalta-arvattaviksi ja jää tunne kuin juonelle ei oltaisi haluttu laittaa selvää päätöstä vaan annettu hahmojen kulkea tasaista polkua niin pitkälle kuin heitä huvittaa. Tämä syö hieman kirjan intensiteettiä, mutta koska varsinkin kirjan alussa ja keskivaiheilla Huone on vahvinta mitä olen lukenut pitkään aikaan, se ei ole tarpeeksi iso ongelma jättääkseen huonoa makua. Lopunkin siis lukee mielellään, vaikka sitten dokumenttilasit silmillään.
Suosittelen erittäin vahvasti näppäilemään tunnuskoodin, kuuntelemaan kun Ovi aukeaa piip piip ja astumaan Huoneeseen Jackin maailmaan.
Samaa mieltä, mulle Huone oli yksi viime vuoden vahvimmista lukukokemuksista! Moni kertoi uupuneensa kirjan loppuvaiheessa, mutta minä elin niin täysillä tässä mukana, ettei romaanissa mikään häirinnyt :)
VastaaPoistaAnnika, kiva kuulla että sinäkin olit Huoneen pauloissa :) Mietin pitkään, mitä kirjoitan tuosta kirjan loppupuolesta. Se oli mielenkiintoinen ja ahmin siitä joka sanan, mutta kuitenkin samalla toivoin että se olisi ollut jotenkin napakampi. Päällimmäiseksi jäi silti tunne, että ihanan Jackin kanssa voisi viettää enemmänkin aikaa, hiiteen intensiteetit ja sen sellaiset :)
PoistaHuoneen luin viime syksynä, jos nyt oikein muistan. Kelpo kirja, mutta ei ollut minulle sellainen ylimaallinen kokemus kuitenkaan. Mielenkiintoinen kyllä. =D
VastaaPoistaHeips Irene! Sitä ei tosiaan voi aina oikein määritellä, mikä jossakin kirjassa saa sen erityisen fiiliksen aikaan.
PoistaLuulen että minulla tekstin teki eläväksi se, että meillä pyörii kotona kaksi pientä lasta, joista vanhempi on juuri siinä iässä (2v), jossa maailmaa ja kokemuksia aletaan imeä itseensä oikein toden teolla. Vanhempana sitä iloa saa katsoa sivusta ja myös osallistua elämysten syntymiseen. Sitten yhtäkkiä silmien eteen hyppää Jack, joka on maailman iloisin poika kun saa pujottaa uuden kananmunan Käärmeeseen ja rullata sen Sängyn alle.
Minäkin pidin tästä kirjasta, myös siitä loppupuolesta, vaikka se olikin erilainen kuin alku. Alun luki jännittyneenä, rystyset valkoisena kirjan reunaa puristaen, mutta loppu oli oikeastaan minusta vielä mielenkiintoisempi kuvatessaan muidenkin ihmisten ja median reaktioita ja Jackin kasvua ja selviytymistä.
VastaaPoista*Spoilereita*
PoistaMerenhuiske, mukava kuulla paljon mielipiteitä kirjan loppupuoliskosta! Se on kyllä totta, että minullekin pala nousi kurkkuun enemmän sen jälkeen kun Jack oli poistunut huoneesta. Liikuttavimmat hetket olivat seurata Jackin yrittävän selittää tilannettaan hänet pelastaneelle miehelle ja poliiseille paon aikana. Myös ensimmäinen sairaalakohtaus oli melkein liiankin koskettava.
Sen jälkeen teksti kyllä pysyi mielenkiintoisena, mutta se oli samalla mielestäni liian ennalta-arvattavaa. Kun Jackin erilainen suhtautuminen asioihin oli pohjustettu, sitä käytettiin uudestaan ja uudestaan. Äidin masennus ja toipuminen oli surullista mutta jotenkin "dokumenttimaista".
Itse en pitänyt hirveästi tv-haastattelusta. Se alleviivasi mielestäni liikaa sitä, että muut eivät ymmärrä ja suhtautuvat Äitiin ja Jackiin tirkistelynhaluisesti ja sensaationnälkäisesti. Sen viban olisi voinut laittaa hienovaraisemmin (ja sehän tuli monesta kohtaa ilmi muutenkin, esim. lakimiehen kautta), nyt se tuntui tarkoituksella liimatulta ja karrikoivalta (oli sitten kuinka totta tahansa).
Sinulla on mukava blogi ja on hauska löytää samassa (aika laajassa) kaupungissa kirjabloggaaja.
VastaaPoistaHuone on varmastikin kirja, joka jakaa lukijansa. Omasta mielestäni kirja on muutamalla shokkiarvolla pelaava yhdentekevä lukuromaani, jossa toki äidin ja lapsen suhdetta kuvataan kauniisti. Pysyin kirjan otteessa, mutta lukiessa tuli jotenkin likainen olo. Hieman samanlainen kuin Torey Haydenin kirjoja lukiessa. Kirjaa lukiessani en kokenut suuria tunteita enkä periaatteessa (!) pidä tällaisesta kirjallisuudesta, mutta jotain mieleenpainuvaa Donoghuen romaanissa taitaa kuitenkin olla.
Hienoa että viihdyt ja myös, että vantaalaisuus yhdistää meitä! Keskustattoman kaupungin asukkaina meidän täytyy nauttia kaikista yhdistävistä tekijöistä.
PoistaTästä kirjasta ollaan tosiaan näköjään montaa mieltä. Ymmärrän shokkiarvo-ajatuksesi, ja varsinkin kirjan loppupuolella, jota olenkin jo kritisoinut, upottiin mielestäni liikaa kaikenlaiseen alleviivailuun ja mässäiltiin sivukaupalla vanhoilla havainnoilla (Jack ei ole elänyt normaalia elämää), mikä söi kyllä niiden voimaa.
Se ei silti poista sitä, että niiltä osin, joilta kirja toimi ja oli tarpeeksi hienovarainen, se tehosi minuun ja luin monet kohdat aidosti pakahtuneena. Oli syynä sitten vaikka se, että ajatukset karkailivat aina välillä omiin lapsiin.
Eli joka tapauksessa kirja oli sellainen, joka minun tarvitsi lukea. Se mitä siitä sai irti ei ehkä ollut niin "akateemista" kuin jostakin muusta, mutta kun hyväksyi sen että kirja tavallaan vain otti riveleistä kiinni ja sanoi että "tässä olisi nyt tällainen paukku, jonka yritän porata suoraan sydämeesi", niin mitään erityisen monitasoista siltä ei odottanutkaan.
Mutta se on kyllä totta, että ei tämäntyyppisiä kirjoja jaksaisi lukea liian usein. Siitä tulisi kyllä nopeasti ähky ja alkaisi kaivata jotain "hitaampaa" ja monikerroksista.