tiistai 25. kesäkuuta 2013

Keijo Siekkinen: Äidin hauta

Keijo Siekkinen: Äidin hauta (174 s., Gummerus 1985)

Äidin hauta on keski-ikäisen miehen monologi äidille, joka on ollut kuolleena viitisen vuotta. Kertoja selittää maailmaa äidille, äitiä maailmalle ja itseään kummallekin edellämainitulle. Varsinaista juonta kirjasta ei kannata lähteä etsimään, sillä sellaista saa jahdata viimeiselle sivulle asti. Tämä ei kuitenkaan haittaa kun kerronta pääsee kunnolla vauhtiin.



Mies ei hae äidiltä postuumisti tukea, hyväksyntää tai neuvoja. Sen sijaan koko kertomus, liioiteltu tarina, joka yhdistää nykyhetken tuntoja, miehen lapsuusmuistoja ja toisen käden kertomuksia niin sodasta kuin miestaposta, on yhtä napanuoran katkaisua. Mies selittää itseään ja äitiään, vaikka ei kumpaakaan voi todella ymmärtää. Isän rooli vaimon ja pojan välissä on tärkeä, ja tätä sementtikuorista mutta yhä elossa olevaa pakettia mies yrittää naputtaa auki saadakseen perheestään selkoa. Hän arvailee aina kun tieto loppuu, tärkeintä on käydä kaikki merkittävä ja vähemmän merkittävä läpi, kunnes sanottava loppuu.

Miehen kertomus sivuaa omia tyttäriä ja vaimoa moneen otteeseen, mutta heistä mies ei osaa niinkään puhua eikä saa heistä selittämällä tolkkua. Hänellä on vain epämääräinen aavistus, että liitto on ollut vähän ontto jo syntymästään lähtien ja että lastensa elämässä hänen roolinsa on olla vain sivusta seurailija.

Siekkisen kerronta on tajunnanvirtamaista, hyppivää ja puhekielistä, mutta jotenkin hämmästyttävästi sen nuotti tuntuu juuri oikealta, ajatuksesta hypätään toiseen niin luontevasti ja sujuvasti että monologi tuntuu välillä kuin omalta. Kolmannen persoonan kerronta saattaa vaihtua kesken kappaleen ensimmäiseen persoonaan ja takaisin, mutta se tapahtuu aina jotenkin aivan oikeassa kohdassa.

Kerronta on siis leppoisaa, mutta ei kuitenkaan tarkoituksellisen veikeää, pilke silmäkulmassa naljailua. Kummalliset havainnot ja ajatuspolut, joihin kertoja harhailee tuon tuosta, muistuttavat Markus Kajon letkautuksia, mutta ne tuntuvat jotenkin viattomilta, sellaisilta joiden lipsahtamista kertoja ei voi eikä halua estää.

Äidin hauta on vuoden 1985 Finlandia-ehdokas enkä lainkaan ihmettele valintaa. Se on mukavin, selkein ja sympaattisin tajunnanvirtaromaani, jonka olen lukenut. Se saa lukijan kääntämään sivun toisensa perään ilman näkyviä jippoja tai lupausta järisyttävistä juonenkäänteistä.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Peter Watts: Sokeanäkö

Peter Watts: Sokeanäkö (359 s., Gummerus 2013)
(alkup. Blindsight, 2006)

Maasta otetaan monimutkainen kuva yli kuudenkymmenentuhannen muukalaissateelliitin avulla. Aurinkokunnan laidalta lähetetään kaukaiseen avaruuteen tuntematonta signaalia. Kukaan ei tiedä mistä on kysymys, ja ensimmäistä kontaktia ottamaan lähetetään pieni mutta sitäkin edustavampi joukko ihmiskunnan pisimmälle jalostuneita ja erikoistuneita yksilöitä. Alkaa hermostuttava kilpajuoksu - kumpi osapuoli oppii ymmärtämään toista ja ennen kaikkea toisen aiheuttamaa vaaraa?

Sokeanäkö on timanttinen yhdistelmä kovaa scifiä ja Stanislaw Lemiä. Kovaa scifiä se on siinä mielessä, että tieteellisen kielenkäytön kanssa ei kursailla. Biologian, astronomian ja tekniikan termistön viljely on runsasta ja suurin osa kirjan merkittävistä huomioista ja esitetyistä teorioista tuntuu joko pohjautuvan todellisuuteen (tai mahdollisuuteen) tai olevan niin hyvin valehdeltuja, että niitä ei vaivaudu epäilemään ja murtamaan siten immersiota.

Sokeanäkö ei kuitenkaan ole kertomus triviaaleista faktoista ja teoreemista, vaan sen perusteemat muistuttavat kovasti Stanislaw Lemin käsittelemiä: Mikä on älykkyyden ja tietoisuuden luonne ja rooli? Millä ehdoilla eri olentojen keskinäinen ymmärrys on mahdollista - vai onko sellaisia ehtoja edes aina mahdollista löytää? Näistä lähtökohdista ei ole yllättävää, että kirja käsittelee oikeastaan enemmän ihmistä itseään kuin ihmistä kohtaavaa tuntematonta. Jälkimmäinen on enemmänkin työkalu edellisen tarkastelussa.

Kirjan päähenkilö on Siri Keeton, synteetikko, jonka tehtävä on tarkkailla, ymmärtää ja välittää - muuttaa ymmärettävään muotoon asioita, joita hän ei edes itse ymmärrä. Hän osaa lukea ihmisiä yhtä lailla kuin raportteja; ilman empatiaa ja tulkiten käyttäytymismalleja aikaisempaan kokemukseensa perustuen. Sirin täytyy onnistuakseen olla ulkopuolinen ja neutraali, mutta kuinka olla aiheuttamatta vastareaktioita ihmisissä, joita hän tarkkailee?

Retkikunnan jokainen jäsen on omalla tavallaan edistyksellinen tuote: istukkeilla jatkettu biologi, monipersoonainen kielitieteilijä, sukupuutosta henkiinherätetty yliälykäs peto ja kovitettu sotilas. Siri itse on joutunut opettelemaan taitonsa toipuessaan radikaalista aivoleikkauksesta. Ei siis ole mikään ihme että ihmisyyden, riittävyyden ja roolin kysymykset nousevat esiin tuon tuosta.
 
Vertailu Stanislaw Lemin Solarikseen - jossa tulkittavana kohteena on koko planeetan pinnan peittävä älyllinen meri - on välttämätöntä. Kummassakin kirjassa kaikki alkaa kaatua pian sisäänpäin, ja aluksi yksinkertaisemmista hahmoista alkaa tulla esiin uusia kerroksia. Keskustelut siirtyvät koskemaan omia tapoja havaita, ymmärtää, tuntea ja toimia. Vieras läsnäolo tekee tehtävänsä vaikka ei liikauttaisi evääkään.

Kaikeksi onneksi mielenkiinto ei kohdistu lopullisesti sisäänpäin. Tuntematon kauhu alkaa saada jatkuvasti hermostuttavampia muotoja sitä mukaa kun lamaannuttava itsetarkastelu etenee. Kumpikaan elementti ei jää toisen varjoon vaan intensiteetti nousee tasaisesti kohti lopun huipennusta.


Päähenkilön taaksejäänyttä elämää Maapallolla käydään läpi takautumien avulla keskittyen entiseen tyttöystävään, Chelseaan. Pariskunnan ongelmat eivät ole kaikkein arkisimpia vaan keskittyvät siihen, antaako Siri naisen muokata aivojaan (hellävaraisesti, totta kai), jotta hän unohtaisi lapsuutensa traumaattisia muistoja ja pystyisi olemaan onnellinen. Chelsea on myös kova kyselemään, ja Siri pääsee hänen avullaan kätevästi selittämään lukijalle kaikenlaista - niin omaan työhönsä ja mielenliikkeisiinsä liittyvää kuin muitakin asioita. Nämä takaumat eivät siis anna lukijalle leppoisaa lepotaukoa ja valota Sirin "toista puolta". Enemmänkin ne korostavat, että sellaista ei ole. Kukkakedoille ei paeta.

Siinä missä avaruudessa tapahtuva pienen ryhmän ja tuntemattoman vuorovaikutus on onnistunutta, jää Maapallon tapahtumista jotenkin halvempi kuva. Maan scifi on populaarimpaa ja yksityiskohdat mehukkaampia. On virtuaalitodellisuus-Taivas, johon ihmiset pakenevat, on kapinallisia jotka taistelevat tätä elämäntyyliä vastaan, baareissa imetään kemikaaleja suoraan sormiin ja seksi "ensimmäisessä persoonassa" on vanhanaikainen fetissi. Tämän takia ajatukset eivät palaa takaisin Maahan niin usein kuin haluaisi - "voi jos ne vain kotona tietäisivät tämän"-tunnetta ei pääse kunnolla syntymään.

Yllättävää kyllä tapa jolla kirja käsittelee vampyyreita, henkiinherätettyjä esihistoriallisia petoja, joilla on ylivertainen älykkyys ja sisäänrakennettu ristikammo, ei kuulu tähän latteampaan kategoriaan. Päinvastoin, retkikunnan johtajana toimivan vampyyrin ja muun miehistön välit muodostavat ison osan jännitteestä ja ovat keskeisessä roolissa ihmisyyden luonnetta pohdittaessa.

Sokeanäköä ei siis voi sanoa kevyeksi kirjaksi. Jos tieteellinen nippelitieto ei tunnu omimmalta alueelta, kirjaa voi kuitenkin lukea aivan hyvin ymmärtämättä aivan kaikkea. Tämä koskee astronomista tietoa, faktoja aluksen tekniikasta ja esimerkiksi erilaisista säteilyistä ja niiden vaikutuksista. Kirjan selkäranka ovat ajatukset tietoisuudesta, ja riittää aivan hyvin että keskittää aivokapasiteetin mutustelemaan näitä kohtia.

Kirja onnistuu erittäin hyvin kansantajuistamaan monimutkaisia ajatuksia (niin oikeita kuin kuvitteellisia), mutta silti se voisi olla paikoin hellempi lukijalle. Välillä tietomäärä aiheuttaa ähkyä - juuri monimutkaisen biologisen selityksen loppuessa siirrytään saman tien puhumaan magneettikentistä, kielen luonteesta tai vähintään monimutkaisen avaruusaluksen rakenteesta ja lukemattomista laipioista, kahvoista tai sulkuporteista (lopetin jo hyvissä ajoin yrityksen pysyä kärryillä aluksen pohjapiirroksesta ja niiden kaikkien laipioiden sijainnista).

Ähky on kuitenkin enimmäkseen positiivista, varsinkin kun Sokeanäkö onnistuu kuljettamaan isoja teemojaan kohtuullisen loogisesti aina syvemmälle ja syvemmälle tasolle siten, että ymmärrys rakentuu vähitellen ja kerroksittain. Lukijan ähky vastaa hahmojen omaa ähkyä. Sokeanäkö on kunnianhimoinen ja sen lukeminen tuntuu jotenkin merkittävältä. Sen kanssa saa itsensä solmuun, mutta koko ajan se antaa syyn jatkaa eteenpäin. Maapallon hieman latteammat tapahtumat eivät vie liikaa roolia tunnelmalliselta avaruusseikkailulta.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Kasarikirjakesän kirjakasa


Kotimainen kasarikirjakesä 2013 on kovassa vauhdissa! Innostuin keräämään etukäteen kirjat, jotka (ainakin) aion haasteeseen kesän aikana lukea. Kerron tässä lyhyesti miten kuhunkin kirjaan päädyin. Miten teillä muilla, ketkä haasteeseen aikovat osallistua, joko teillä on kasari-inspiraatio vieraillut ja kirjoja mietittynä?



Teuvo Saavalainen: Ja poika vaikenee (Gummerus, 1984)
Keijo Siekkinen: Äidin hauta (Gummerus, 1985)


Nämä kaksi kirjaa noteerasin edellisten Finlandia-ehdokkaiden listalta. Lyhyen googletuksen jälkeen ne vaikuttivat aiheidensa puolesta kiinnostavilta, joten ne saivat kunnian edustaa kiiteltyä kasarikirjallisuutta.

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase (Otava, 1984)
Annika Idström: Sinitaivas (WSOY, 1980)

Häräntappoase, Härkösen esikoinen, on kiistaton kasariklassikko ja Sinitaivas on Veljeni Sebastian -kirjasta tunnetun Annika Idströmin esikoisteos. Nämä kirjat edustavat siis tuttuja kasarinimiä.


Eva Illoinen: Iltapäivällä tuli levottomuus (Gummerus, 1980)
Tytti Parras: Pensionaatti (Otava, 1984)

Nämä kaksi kirjaa ovat satunnaisia tuttavuuksia, jotka bongasin kirjaston hyllystä ja nappasin mukaan selailun perusteella. Minulla ei siis ole selkeitä odotuksia näiden suhteen, ja ne edustavat siten satunnaisotosta.

Näillä eväillä lähden siis kohti - toivottavasti tunnelmallista - kasarikesää! Ensin kuitenkin sukellan läpi Peter Wattsin komean scifi-uutuuden, Sokeanäön. Tästä kirjasta lisää lähipäivinä.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti (287 s., Otava 2011)

"Miltä tuntuu hoitaa varastettuja lapsia?" Takakannen sitaatti vetää lukijan saman tien isojen ja kipeiden tunteiden ääreen. Onnen tunti on kertomus Tuulasta, kymmenvuotiaan Roope-pojan äidistä, jonka mielessä alkaa pyöriä ajatus sijoituslapsien ottamisesta perheeseen. Ystävät ja sukulaiset suhtautuvat ajatukseen ihmetellen tai avoimen penseästi, kysyen mitä Tuula sellaisella tempauksella oikein yrittää todistaa, mutta Tuula vakuuttuu miehensä Harrin ja poikansa tuen myötä siitä, että ajatus on oikea.

Sijaisäidin ei tarvitse olla valmiiksi täydellinen äiti tai ihminen eikä sellaiseksi tarvitse edes tulla. Lopulta ei tarvitse edes löytyä vastausta kysymykseen miksi. Silti todellisuus ei vastaa mielikuvia kun taloon saapuvat sisarukset Luke ja Venni, ikää kahdeksan ja viisi vuotta. Omia tunteitaan ei pysty ennakoimaan, kuten ei myöskään sitä, mitä sijoitetut lapset tarvitsevat - tai suostuvat ottamaan vastaan.

Kaiken tämän keskellä perheen pitäisi löytää itsestään aitoja tunteita, mielenmalttia ja diplomaattisia kykyjä - lasten biologisten vanhempienkin kanssa kun pitäisi löytää keskusteluyhteys - sekä ennen kaikkea olla valmis kaivelemaan kaapeista omat luurankonsa ja käsittelemään niitä perusteellisesti mutta antamatta silmien kiilua lasten edessä.

Onnen tunnin keskiössä on siis varsinainen tunteiden soppa, joka rönsyää Tuulasta jokaiseen suuntaan. Käsitellyksi tulee melkein enemmän äiti-lapsi-suhteita kuin kahdessa äskettäin lukemassani aihetta käsittelevässä novellikokoelmassa yhteensä. Kaikki suhteet eivät ole Tuulan omia, vaan Tuula onnistuu kerta toisensa jälkeen käynnistämään aihetta hipovan keskustelun (ja jopa kerran tekemään harrypotterit ja salakuuntelemaan seinän takana). Useammin kuin kerran tuntuu että nämä keskustelut etsivät Tuulaa eikä päinvastoin, eikä tämä ole hyvä asia. Räikeimpänä esimerkkinä Tuulan työpaikalle porhaltava naishenkilö, joka ilmoittaa olleensa Tuulan lapsenvahti tämän ollessa vauva, kiittelee kokemusta ja kertoo sen ajaneen hänet suuren perheen äidiksi.

Kirjan alussa Tuulan epävarmuudet, toiveet ja motivaatio alkaa sijaisäidiksi  käsitellään nopeasti pois alta sopivien keskusteluiden ja niitä seuraavan itsetutkiskelun avulla. Muutenkin aikuisten väliset keskustelut saavat kirjan tuntumaan hieman liian dokumenttimaiselta. Jokainen keskustelu liittyy aiheeseen, käsittelee sattuvasti jotain hankalaa kysymystä ja tavallaan antaa luvan siirtyä käsittelemään asialistan seuraavaa kohtaa.

Kun huomio keskittyy itse perhe-elämään, Onnen tunti on enemmän elementissään, olkoonkin että Tuulan turhan kriittinen itsetutkiskelu syö alaa myös sillä sektorilla. Varsinkin lapsihahmot - Roope, Luke ja Venni - on kuvattu hyvin. Heidän dialoginsa ja käyttäytymisensä tuntuu uskottavalta, ja koin jopa jonkinlaisia (ainakin kuvitteellisia) takautumia omaan esiteini-ikääni Roopen ja Tuulan välejä puitaessa. Yksikään lapsista ei jää yksiulotteiseksi tai helposti tulkittavaksi hahmoksi, vaan heissä kiteytyy loistavasti kaikki ne riemut, murheet ja ongelmat, joita sijoituslapsiperheen arkeen voi kuvitella kuuluvan.

Aikuishahmot ovat vaihtelevan onnistuneita. Tuulan ja Harrin suhde on saatu tuntumaan elävältä ja lämpimältä ja puolisoiden leikkimielinen piikittely on mukavaa luettavaa. Luken ja Vennin moniongelmainen äiti hengittää melko uskottavasti ja isässäkin on ripaus monimutkaisuutta, vaikka letkeän sekakäyttäjän hersyvät maneerit ovatkin koko ajan vähällä mennä kunnolla yli. Tuulan äiti - Tuulan omien mustien kohtien lähde - on yliammuttu karikatyyri ihmisestä, joka kuvittelee olevansa enemmän, henkevämpää ja merkittävämpää kuin mitä on, ja hahmon uskottavuus karisee kirjailijan laittaessa tämän suuhun yhä uusia omaan nilkkaan ampuvia tökeröitä letkautuksia.


Onnen tunnin ongelma on se, ettei siinä yritetä päästä oikein minnekään. Se on kuin sijaisvanhemmuuskurssilla luettavaksi annettava havainnollistava kertomus, jossa nostetaan tunnollisesti esille kaikki eteen mahdolliset tulevat tunteet ja tilanteet. Nämä tunteet ja tilanteet ovat useimmiten onnistuneesti kirjoitettu ja herättävät jonkinlaista lepatusta lukijan...  lepattaako mieli?... sielussa ehkä, sielu taitaa ainakin lepattaa, mutta Tuulan hahmo junnaa kuitenkin paikallaan ja tuntuu kuin hän täyttäisi koko kirjan ajan kotitehtävävihkoaan (näihin tehtäviin jopa viitataan siellä täällä) sen sijaan, että hän aktiivisesti kuljettaisi tarinaa tai olisi jonkin tapahtumaketjun pyörteissä. Kirjan tapahtumat ovat siis eräänlainen referaatti erään mahdollisen sijaislapsikokemuksen herättämistä tunteista.

Kaikesta huolimatta kirjassa on paljon hyvää, kuten vähille sanoille jätetty mutta todentuntuinen ja koskettava kuvaus Roopen aseman muuttumisesta ja pakotetusta kasvusta pois pienen ja ainoan lapsen roolista. Uskon että Onnen tunti voi osua useaa lukijaa johonkin herkkään kohtaan - vaikka ei välttämättä vahvana kokonaisuutena.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Kotimainen kasarikirjakesä 2013 - Haaste

Olen viimeaikoina huomannut, että lukemani kirjat asettuvat kohtuullisen siististi seuraaviin kategorioihin: kotimainen ja ulkomainen uutuuskirjallisuus, alle 50 vuotta vanha ulkomainen kirjallisuus ja ikivanha kotimainen kirjallisuus. Listassa on hälyttävä aukko "semivanhan" kotimaisen kirjallisuuden kohdalla. Kuitenkin jo pitkän aikaa olen halunnut imeä itseeni myös tätä vuosikertatavaraa, jotta edeltävistä vuosikymmenistä saisi hieman elävämmän kuvan.


Tämän sivistysaukon paikkaamisen kohteeksi valikoitui 80-luku, tämä väliinputoajavuosikymmen, josta ei oikein osaa sanoa onko se modernia aikaa vai ei. Kenenkään blogi ei vielä silloin ollut pystyssä, itsekin olin silloin pystyssä vain hädintuskin. Keskityn vain kotimaiseen kirjallisuuteen, jotta muutaman kirjan puitteissa olisi mahdollista muodostaa jonkinlainen puoliyhtenäinen - mutta samalla tietysti mahdollisimman monipuolinen - mielikuva yhdestä vuosikymmenestä.


Käynnistän siis omilla valtuuksillani Kotimaisen KasariKirjaKesän KaksituhattaKolmetoista! Yritän kesän aikana lukea ainakin puolen tusinaa kasariklassikkoa (tai vähemmän klassikkoa). En ole vielä päättänyt kaikkia kirjoja, mutta muutaman olen jo esivalikoinut Finlandia-voittajien ja -ehdokkaiden listasta (esimerkiksi Teuvo Saavalaisen Ja poika vaikenee vuodelta 1984 ja Keijo Siekkisen Äidin hauta vuodelta 1985). Otan erittäin mielelläni vastaan suosituksia! Varsinkin sellaisista kirjoista, joista erityisen hyvin paistaisi "ajan henki".

Ajattelin muotoilla tämän haasteen muotoon, jos vaikka saisin kavereita tälle aikamatkalle. Olet siis vapaa kokemaan itsesi haastetuksi mukaan! Haasteformaatin mukaisesti annan ohessa leikkimieliset tasot:

2 kirjaa = Jonna Tervomaa
4 kirjaa = Mikko Alatalo
6 kirjaa = Eppu Normaali
8 kirjaa = Bogart Co.
10 kirjaa = Dingo

Itse aion siis suoriutua ainakin Eppu Normaali -tasolle. Haastetta saa suorittaa niin pitkään kuin haluaa, mutta nimensä mukaisesti suositus-deadline on kesän loppu. Missä ajankohdassa se sitten sijaitsee, on kunkin oman kesämielen varassa!

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Riikka Ala-Harja: Kanaria

Riikka Ala-Harja: Kanaria (180s., WSOY 2010)


Kanaria alkaa kuin jonkinlainen välipalakirja. Eläköitynyt telakanjohtaja Jori Nyman johtaa uutta sirkustaan Kanariansaarten talviasunnoltaan käsin, mukaan herran oikkuja toteuttamaan kutsutaan apupoika Mikko suoraan Saimaan saaresta. Uusi uima-allas pitäisi saada, teräksestä, Suomesta tuoduista osista. Nymanin kiusana on paikallisen suomalaisseurakunnan moderninpuoleinen pappi Taru, kuollut mutta muistoissa kummitteleva vaimo Silja ja hehkeä, "uutta suuntaa" edustava malilainen siivoojatyttö Dior.

Lähtöasetelmista olisi voinut syntyä raisu farssi, jossa esiin olisi marssitettu suomalaisia turisteja länsimaisine oikkuineen ja paikallistuneita eläkeläisiä kuolemanvakavine riitoineen bridgekerhon uuden välipala-automaatin väristä ja lopulta olisi lähdetty rollaattoreilla sotaan ja raahauduttu viimeisillä voimilla suomalaiselle lihapullalounaalle.

Sille tielle ei kuitenkaan lähdetä (joten alkuperäinen mielleyhtymäni Eoin Colferin kirjaan Vielä yksi juttu... ei sitten pitänytkään paikkaansa), onneksi. Päähenkilöksi ja ongelmien reaalistumaksi nousee yllättäen tuoli. Eikä mikä tahansa tuoli, vaan maailman paras tuoli.


Tuoli, jonka edesmennyt johtajan vaimo Silja nuoruudessaan suunnitteli, edustaa jokaiselle hahmolle jotakin erilaista. Nymanille se tuo mieleen vaimon pimeät puolet; epärealistiset unelmat ja niskoittelun. Mikolle, huonekalusuunnittelijalle, se on Johdatus; sen avulla hän tulee vielä jonain päivänä olemaan se, joka päättää (eikä vain sitä, kuka tuolilla saa istua). Dior näkee rikkinäisessä huonekalussa itseensä kohdistuvan, välittömän uhan.

Tapahtumat lähtevät vierimään nopeasti, mutta ei kohti suuren mittaluokan farssia vaan kohti kunkin hahmon murtumispistettä. Kuinka paljon omia demonejaan kukin kestää ja miten eliminoida ongelmien lähteet? Onko kuolleesta naisesta henkioppaana enemmän apua vai haittaa? Voiko teräksiseen kahluualtaaseen luoda uuden paratiisin ja unohtaako siinä samalla, kuinka vaimoa tuli aikanaan ojennettua?

Kanarian kieli on terävää ja nopeaa, tehokasta. Aivan aluksi sitä oli hankala seurata, mutta kun tyyliin tottui ja hahmot alkoivat käydä tutuiksi, alkoi lukeminen sujua. Luvut ovat lyhyitä, tilanteita suorastaan läiskitään toistensa perään, mikä tekee kokonaisuudesta tiiviin.

Mikon istuinfantasian ja sielunelämän sävelet ponnahtelevat uskottavasti duurista molliin ja takaisin. Johtaja Nymanin "minä olen vanhan kansan tehokas ja järkevä patruuna" -maneeri meinaa mennä välillä yli, mutta toisaalta johtajaa repivä tuska kuolleesta vaimosta saa kokonaisuuden jäämään jotenkin kiusallisesti puoliväliin. Nyman viettää koko kirjan sellaisessa laskuhumalan kaltaisessa olotilassa, jossa mahtailu ja surkuttelu kuohuvat toistensa päälle. Siivooja Diorin tarina puolestaan kaipaisi ylilyöntejä ja suurempia tunteita - puoleen tai toiseen. Nyt hahmo jää hieman tylsäksi, Dior vain "tekee työnsä" hahmona, nostaa palkkansa ja poistuu kirjasta jättämättä muistijälkeä.

Mielenkiintoisimmaksi hahmoksi nousee kuollut Silja Nyman, jonka elämän arat kohdat nousevat vähitellen esiin. Hän on tavallaan tarinan alkuunpanija, joka kirjoitti kohtalonsa tuoliin. Tuon kohtalon voimakkuus säteilee sitten tuolista saaden aikaan kaiken dynamiikan, mitä tarinassa on.

Kanaria on mielenkiintoinen kirja, juuri sellainen kuin sen ei kuvitellut olevan takakannen perusteella. Se välttää kaikki kiusallisimmat suomalaiseläkeläiset etelässä -nokkeluudet, jotka sitä varten on pedattu, eikä edes johtaja Nyman saa aikaan myötähäpeän tuskailuja (kirjailijaa kohtaan siis, johtajaa itseään kohden tietenkin sopivassa määrin). Tuoli ja sen ympärille rakentuva, suorastaan mielipuolinen aura, on kiehtova teema ja kirjan tunnelma on sopivan sähköinen alusta loppuun.

torstai 6. kesäkuuta 2013

Maarit Verronen: Normaalia elämää

Maarit Verronen: Normaalia elämää (153s., Tammi 2009)

On pakko aloittaa päästämällä itsestäänselvä möläytys ulos systeemistä: normaalius on subjektiivista! Noin, nyt se on sanottu eikä siihen tarvitse kiusallisesen odotettavasti päätyä tämän kirjoituksen lopuksi.

Normaalia elämää on novellikokoelma, jonka kertomuksissa hahmojen eteen heitetään tilanteita, joissa heidän moraalinen kompassinsa on koetuksella. Tilanteista ei selviä soveltamalla helppoja opittuja käyttäytymissääntöjä vaan nojaamalla vaistoihinsa - oppien siinä samalla yhtä jos toista itsestään.

Verrosen tyylistä tulee nopeasti mieleen Roald Dahl (jolta suosittelen erittäin lämpimästi novellikokoelmaa Rakkaani, kyyhkyläiseni). Tarinat ovat räväköitä, makaabereja ja ronskeja mutta silti ihmisläheisiä ja aitoja. Verronen ei kerro elämän pintapuolesta sen enempää kuin on pakko, hän sukeltaa nopeasti yksityisiin salaisiin ajatuksiin; sellaisiin, joita meillä kaikilla on - tai ainakin uskomme että kaikilla muilla on - mutta joista ei yleensä puhuta ääneen.

Ja mikä nautittavinta, ne salaiset ajatukset eivät jää ajatuksen tasolle vaan johtavat nopeasti hersyvään dialogiin ja suoraan toimintaan. Kuinka selvitä yllätysruumiista, toivottomasta hammaslääkäristä, ystävällisestä tunkeilijasta, esimiehen alkoholismista tai masentuneesta talonmiehestä? Novellit palkitsevat etenemällä juuri niin suloisesti kun ehtii toivoa.

Jokainen novelli ei tietenkään voi olla timanttinen. Joukkoon mahtuu pari kertomusta, joissa konflikti on liian ilmeinen, kärjistys liian selkeää ja reaktiot odotettavia (Vierailijat). Kokoelman aloitusnovelli, Luokkatoverit, taas on hivenen liian pliisu, eikä anna hyvää kuvaa muiden kertomusten menosta.

Verronen oli tähän asti onnistunut pysymään lukututkani ulkopuolella - tämän kokoelman nappasin kirjastosta hyvin satunnaista metodia käyttäen - joten koin iloisen yllätyksen lukemisen jälkeen: häneltä on ilmestynyt useampi novellikokoelma täysipitkien romaanien lisäksi. Jos muut kokoelmat ovat edes puoliksi yhtä energisiä, palkitsevia ja kutkuttavia kuin Normaalia elämää, uskon että tulen jossain vaiheessa suorastaan ahmimaan ne. Ehkä sopivasti joidenkin pitkien ja raskassoutuisten romaanien välissä.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (314 s.,Tammi 2013)
(alkup. Mothers and Sons, 2006)

Tóibínin novellikokoelman yhdeksän kertomusta äitien ja poikien suhteista eivät turhia selittele. Suhteissa haetaan asetelmia, rooleja ja tasapainoa, ollaan jo ehkä menetetty jotakin pysyvästi tai yritetään ymmärtää, miksi kaikki tuntuu siltä miltä tuntuu, mutta harvemmin asioita puidaan. Kertomusten päällimmäisellä tasolla eletään elämää; perustetaan ranskalaiskojuja, myydään ryöstösaalista, käsitellään perhessä paljastuvaa pedofiliatapausta tai etsitään lumeen kadonnutta äitiä. Suhteet ja tunteet ovat toisella tasolla, taustavärinänä, joka välillä voimistuu ja siirtyy etualalle, mutta palaa taas pian kaiken muun alle.

Novellikokoelman teemasana on siis hienovaraisuus. Äitien ja poikien suhteet eivät räisky tai rätise, eivätkä henkilöt kiemurtele ulos nahoistaan. Tässä suhteessa se on kaikin puolin vastikään lukemani Claire Castillonin Äidin pikku pyövelin (joka kertoo äitien ja tytärten suhteista) vastakohta. Nämä kaksi kirjaa muodostavat mielenkiintoisen parin: räiskyvät pariisittaret vastaan mutkattomat irlantilaiset. Nyt voisin pyytää vielä suosituksia isä-poika- ja isä-tytär-novelleista, jotta nelikentästä tulisi täydellinen.


Koska mitään ei sanota suoraan, ja epäsuoraankin usein vasta pitkän juonenkehittelyn päätteeksi, kaikki tuntuu vilpittömältä. Äiti-poikasuhteet ovat sitä, mikä seuraa elämästä, eivät sitä, mikä on päätetty etukäteen ja joidenka ympärille novellit olisi kirjoitettu. Toisaalta koska kokoelman teema on tiedossa, osaa äiti-poika-asetelmaa odottaa, ja parin novellin tapauksessa lukemista jopa hieman häiritsi kun yritin arvailla etukäteen, mikä useasta mahdollisesta suhteesta reaalistuu käsiteltäväksi.

Yksi poika haluaa osaksi äitinsä elämää, toisen taas täytyy hallita äitiään hallitakseen omaa elämäänsä. Kolmas ei osaa varoa äidin menneisyyden herkkiä kohtia. Parin pojan kohdalla äiti menetetään tai on menetetty, ja tämä saa toisen elämässä aikaan myllerryksen ja suunnan hakemisen, toisen elämä taas kiertyy äidin muiston ja epätietoisuuden sietämisen ympärille. Äidit puolestaan joutuvat opettelemaan terveellistä itsekkyyttä ja sitä, mitä tehdä kun muiden käsitykset poikiaan tukevasta äidistä eroavat omista käsityksistä.

Parin novellin tapauksessa hienovaraisuus on viety ehkä liiankin pitkälle ja tuntuu, että tarina muuttuu hieman turhaksi tapahtumien ja muistojen pyörittelyksi taustavireen ollessa turhan hento. Muisto äidistä kovana uimarina ei vielä riitä tunnetason sisällöksi.

Useimpien novellien tapahtumaympäristömä on Irlanti, josta maalaillaan modernin ja takapajuisen välillä tasapainotteleva, rehellisesti puutteitaan kaunistelematon kuva. Kokoelman pisin ja ahdistavin novelli sijoittuu kuitenkin eksoottisesti Espanjan pitkään ja lumiseen talveen, jossa on tilaa syyllisyydentunteille ja karmaisevalle hiljaisuudelle.


Pitkä ja viipyilevä kerronta sopii Tóibínin novelleihin kuin nokka päähän, ja useammin kuin kerran epätietoisuus jää häiritsemään juuri sopivasti. Aivan kuin oikeassa elämässäkin, tunteet ja suhteet eivät selviä ja pääty, niitä ei pohdita puhki, vaan ne jäävät kytemään kun sivu kääntyy. Se tekee niistä eläviä ja sähköisiä.