perjantai 14. kesäkuuta 2013

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti (287 s., Otava 2011)

"Miltä tuntuu hoitaa varastettuja lapsia?" Takakannen sitaatti vetää lukijan saman tien isojen ja kipeiden tunteiden ääreen. Onnen tunti on kertomus Tuulasta, kymmenvuotiaan Roope-pojan äidistä, jonka mielessä alkaa pyöriä ajatus sijoituslapsien ottamisesta perheeseen. Ystävät ja sukulaiset suhtautuvat ajatukseen ihmetellen tai avoimen penseästi, kysyen mitä Tuula sellaisella tempauksella oikein yrittää todistaa, mutta Tuula vakuuttuu miehensä Harrin ja poikansa tuen myötä siitä, että ajatus on oikea.

Sijaisäidin ei tarvitse olla valmiiksi täydellinen äiti tai ihminen eikä sellaiseksi tarvitse edes tulla. Lopulta ei tarvitse edes löytyä vastausta kysymykseen miksi. Silti todellisuus ei vastaa mielikuvia kun taloon saapuvat sisarukset Luke ja Venni, ikää kahdeksan ja viisi vuotta. Omia tunteitaan ei pysty ennakoimaan, kuten ei myöskään sitä, mitä sijoitetut lapset tarvitsevat - tai suostuvat ottamaan vastaan.

Kaiken tämän keskellä perheen pitäisi löytää itsestään aitoja tunteita, mielenmalttia ja diplomaattisia kykyjä - lasten biologisten vanhempienkin kanssa kun pitäisi löytää keskusteluyhteys - sekä ennen kaikkea olla valmis kaivelemaan kaapeista omat luurankonsa ja käsittelemään niitä perusteellisesti mutta antamatta silmien kiilua lasten edessä.

Onnen tunnin keskiössä on siis varsinainen tunteiden soppa, joka rönsyää Tuulasta jokaiseen suuntaan. Käsitellyksi tulee melkein enemmän äiti-lapsi-suhteita kuin kahdessa äskettäin lukemassani aihetta käsittelevässä novellikokoelmassa yhteensä. Kaikki suhteet eivät ole Tuulan omia, vaan Tuula onnistuu kerta toisensa jälkeen käynnistämään aihetta hipovan keskustelun (ja jopa kerran tekemään harrypotterit ja salakuuntelemaan seinän takana). Useammin kuin kerran tuntuu että nämä keskustelut etsivät Tuulaa eikä päinvastoin, eikä tämä ole hyvä asia. Räikeimpänä esimerkkinä Tuulan työpaikalle porhaltava naishenkilö, joka ilmoittaa olleensa Tuulan lapsenvahti tämän ollessa vauva, kiittelee kokemusta ja kertoo sen ajaneen hänet suuren perheen äidiksi.

Kirjan alussa Tuulan epävarmuudet, toiveet ja motivaatio alkaa sijaisäidiksi  käsitellään nopeasti pois alta sopivien keskusteluiden ja niitä seuraavan itsetutkiskelun avulla. Muutenkin aikuisten väliset keskustelut saavat kirjan tuntumaan hieman liian dokumenttimaiselta. Jokainen keskustelu liittyy aiheeseen, käsittelee sattuvasti jotain hankalaa kysymystä ja tavallaan antaa luvan siirtyä käsittelemään asialistan seuraavaa kohtaa.

Kun huomio keskittyy itse perhe-elämään, Onnen tunti on enemmän elementissään, olkoonkin että Tuulan turhan kriittinen itsetutkiskelu syö alaa myös sillä sektorilla. Varsinkin lapsihahmot - Roope, Luke ja Venni - on kuvattu hyvin. Heidän dialoginsa ja käyttäytymisensä tuntuu uskottavalta, ja koin jopa jonkinlaisia (ainakin kuvitteellisia) takautumia omaan esiteini-ikääni Roopen ja Tuulan välejä puitaessa. Yksikään lapsista ei jää yksiulotteiseksi tai helposti tulkittavaksi hahmoksi, vaan heissä kiteytyy loistavasti kaikki ne riemut, murheet ja ongelmat, joita sijoituslapsiperheen arkeen voi kuvitella kuuluvan.

Aikuishahmot ovat vaihtelevan onnistuneita. Tuulan ja Harrin suhde on saatu tuntumaan elävältä ja lämpimältä ja puolisoiden leikkimielinen piikittely on mukavaa luettavaa. Luken ja Vennin moniongelmainen äiti hengittää melko uskottavasti ja isässäkin on ripaus monimutkaisuutta, vaikka letkeän sekakäyttäjän hersyvät maneerit ovatkin koko ajan vähällä mennä kunnolla yli. Tuulan äiti - Tuulan omien mustien kohtien lähde - on yliammuttu karikatyyri ihmisestä, joka kuvittelee olevansa enemmän, henkevämpää ja merkittävämpää kuin mitä on, ja hahmon uskottavuus karisee kirjailijan laittaessa tämän suuhun yhä uusia omaan nilkkaan ampuvia tökeröitä letkautuksia.


Onnen tunnin ongelma on se, ettei siinä yritetä päästä oikein minnekään. Se on kuin sijaisvanhemmuuskurssilla luettavaksi annettava havainnollistava kertomus, jossa nostetaan tunnollisesti esille kaikki eteen mahdolliset tulevat tunteet ja tilanteet. Nämä tunteet ja tilanteet ovat useimmiten onnistuneesti kirjoitettu ja herättävät jonkinlaista lepatusta lukijan...  lepattaako mieli?... sielussa ehkä, sielu taitaa ainakin lepattaa, mutta Tuulan hahmo junnaa kuitenkin paikallaan ja tuntuu kuin hän täyttäisi koko kirjan ajan kotitehtävävihkoaan (näihin tehtäviin jopa viitataan siellä täällä) sen sijaan, että hän aktiivisesti kuljettaisi tarinaa tai olisi jonkin tapahtumaketjun pyörteissä. Kirjan tapahtumat ovat siis eräänlainen referaatti erään mahdollisen sijaislapsikokemuksen herättämistä tunteista.

Kaikesta huolimatta kirjassa on paljon hyvää, kuten vähille sanoille jätetty mutta todentuntuinen ja koskettava kuvaus Roopen aseman muuttumisesta ja pakotetusta kasvusta pois pienen ja ainoan lapsen roolista. Uskon että Onnen tunti voi osua useaa lukijaa johonkin herkkään kohtaan - vaikka ei välttämättä vahvana kokonaisuutena.

2 kommenttia:

  1. Minä tykkäsin tästä kuin hullu puurosta! Härkönen on parhaimmillaan juuri arjen kuvailussa ja äidin syyllisyyden tunteet kuulostivat niin tutuilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arjen kuvaus oli tosiaan minustakin hyvää. Äidin riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet olivat myös osuvia, mutta niistä tuli minulle paikoin oikein ähky :)

      Poista