tiistai 25. kesäkuuta 2013

Keijo Siekkinen: Äidin hauta

Keijo Siekkinen: Äidin hauta (174 s., Gummerus 1985)

Äidin hauta on keski-ikäisen miehen monologi äidille, joka on ollut kuolleena viitisen vuotta. Kertoja selittää maailmaa äidille, äitiä maailmalle ja itseään kummallekin edellämainitulle. Varsinaista juonta kirjasta ei kannata lähteä etsimään, sillä sellaista saa jahdata viimeiselle sivulle asti. Tämä ei kuitenkaan haittaa kun kerronta pääsee kunnolla vauhtiin.



Mies ei hae äidiltä postuumisti tukea, hyväksyntää tai neuvoja. Sen sijaan koko kertomus, liioiteltu tarina, joka yhdistää nykyhetken tuntoja, miehen lapsuusmuistoja ja toisen käden kertomuksia niin sodasta kuin miestaposta, on yhtä napanuoran katkaisua. Mies selittää itseään ja äitiään, vaikka ei kumpaakaan voi todella ymmärtää. Isän rooli vaimon ja pojan välissä on tärkeä, ja tätä sementtikuorista mutta yhä elossa olevaa pakettia mies yrittää naputtaa auki saadakseen perheestään selkoa. Hän arvailee aina kun tieto loppuu, tärkeintä on käydä kaikki merkittävä ja vähemmän merkittävä läpi, kunnes sanottava loppuu.

Miehen kertomus sivuaa omia tyttäriä ja vaimoa moneen otteeseen, mutta heistä mies ei osaa niinkään puhua eikä saa heistä selittämällä tolkkua. Hänellä on vain epämääräinen aavistus, että liitto on ollut vähän ontto jo syntymästään lähtien ja että lastensa elämässä hänen roolinsa on olla vain sivusta seurailija.

Siekkisen kerronta on tajunnanvirtamaista, hyppivää ja puhekielistä, mutta jotenkin hämmästyttävästi sen nuotti tuntuu juuri oikealta, ajatuksesta hypätään toiseen niin luontevasti ja sujuvasti että monologi tuntuu välillä kuin omalta. Kolmannen persoonan kerronta saattaa vaihtua kesken kappaleen ensimmäiseen persoonaan ja takaisin, mutta se tapahtuu aina jotenkin aivan oikeassa kohdassa.

Kerronta on siis leppoisaa, mutta ei kuitenkaan tarkoituksellisen veikeää, pilke silmäkulmassa naljailua. Kummalliset havainnot ja ajatuspolut, joihin kertoja harhailee tuon tuosta, muistuttavat Markus Kajon letkautuksia, mutta ne tuntuvat jotenkin viattomilta, sellaisilta joiden lipsahtamista kertoja ei voi eikä halua estää.

Äidin hauta on vuoden 1985 Finlandia-ehdokas enkä lainkaan ihmettele valintaa. Se on mukavin, selkein ja sympaattisin tajunnanvirtaromaani, jonka olen lukenut. Se saa lukijan kääntämään sivun toisensa perään ilman näkyviä jippoja tai lupausta järisyttävistä juonenkäänteistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti