Teuvo Saavalainen: Ja poika vaikenee (251 s., Gummerus 1984)
Ja poika vaikenee on riipaiseva kertomus syyllisyydestä ja surusta. Kertojan poika tekee nuorena itsemurhan kahlattuaan läpi tuskaisen ja sairaalareissujen katkoman, lyhyen elämän. Isän, joka itsekin on taistellut koko elämänsä ajan oman mielenterveytensä kanssa, kohtalona on jäädä loppuelämäkseen pyörittämään loputonta kiduttavien tunteiden ja mahdottomien kysymyksien karusellia.
Tuskallisinta miehelle on, että poika ei ollut tavoittamattomissa. Hän puhui ja kuunteli, selitti tuntojaan, ja näin hän pääsi lopulta kuolemaan kuin vahingossa, ennen seuraavaa lohdutusta tuovaa suunnitelmaa tai keskustelua. Isä kokee olevansa vastuussa jo pelkästään pojan siitettyään, ja hän näkee koko pojan elämän yhtenä kidutuksentäyteisenä, kristusmaisena saattona teuraalle. Oman roolinsa hän näkee tappajana, pyssyn kantajana, siinä missä muidenkin.
Suru, syyllisyys ja samalla loputon katkeruus ja mustuus. Miksi juuri oma poika? Ja miksei lempeästi pois lentäen vaan kidutettuna, joka askeleella lyötynä ja elinkelvottomaksi asetettuna? Miksi sellainen on kiltin ja reilun osa? Miksi poika eikä hän itse? Isä on oma syyttäjänsä, puolustuksensa ja oikeuslaitoksensa. Kun paine kasvaa liian suureksi, hänen täytyy päästää se ulos omana verenään, ulvontana tai nauruna.
Hulluus puskee kirjasta vahvasti, ja jollakin tavalla se onnistui tökkimään sopivia paineonkaloita oman pääni sisällä. Näin muutama ilta sitten, luettuani kirjaa juuri ennen nukkumaanmenoa, unta jossa ulvoin ja itkin, kauhistuin omaa hulluuttani ja ulvoin ja itkin kahta kauheammin. Olen ennenkin nähnyt unia, joissa raivoan tai huudan – puran kai sillä tavalla paineita, joita aina pääsee kertymään – mutta yhdistettynä tämän kirjan maailmaan uni pääsi oikein oikeuksiinsa. Tämän kokemuksen jälkeen kirjan lukeminen tuntui erityisen intensiiviseltä ja isän vauhkona laukkaava mieli jotenkin pelottavasti tutummalta. Omakin stressini kun oli lähtöisin omasta pojasta, olkoonkin että levottomasti nukkuvasta seitsenkuisesta.
Isä kuvaa vuorotellen pojan lapsuutta, sairastelun ja pahoinvoinnin vuosia sekä omaa ja perheensä elämää ennen ja jälkeen itsemurhan. Hän kuvaa muuta maailmaa - uskonnollisuutta, ilmassa roikkuvaa ihmislähtöistä maailmanloppua ja ihmisten valheellista onnellisuutta - katkerasti ja pessimistisesti.
Isän ajatukset kiertävät kehää, kuten ne tekevät todennäköisesti hamaan loppuun asti kunnes kuolema hänet siitä taakasta vapauttaa. Harmillisesti niin tekee paikoin myös kerronta. Toisto on tehokeino, mutta tunteista ja ajatuksista katoaa hieman painokkuus kun ne toistuvat moneen kertaan samoin sanoin, fraasimaisesti. Näin isän raastava mielenvikaisuus ja orastava repeäminen tavallaan taantuu edestakaisin heijaukseksi ja itselleen mantrojen hokemiseksi. Olisin kaivannut että kierrokset olisivat vain nousseet loppua kohden.
Tässä kohden huomio alkoi kiinnittyä myös juoneen tai tavallaan sen tynkämäisyyteen. Pojan vaiheet on nopeasti käyty pääpiirteissään läpi, ja kirjan loppupuolisko esittelee enää hyvin vähän uutta "todistusaineistoa" tapaukseen - saati uusia tunteita tai ristiriitoja. Jos olisin lopettanut lukemisen kirjan puoliväliin, lukukokemus olisi ollut melkein sama.
Lukukokemus siis tasaantui loppua kohden eikä alkupäivien uni enää toistunut - ehkä hyvä niinkin. Parhaimmillaan Ja poika vaikenee onnistui kuitenkin riipaisemaan sellaisella tasolla, että tuntuisi vääryydeltä keskittyä liikaa sellaisiin pikkuseikkoihin kuin rakenne, juoni tai kieli. Yritän siis aktiivisesti unohtaa kirjan puutteet, mikä varmasti tapahtuukin pian, ja jäädä omalta osaltani hautomaan päässäni sitä lohdutonta vyyhtiä, jonka yksi pää johti siihen, että poika lopulta - Saavalaisen nerokkain omin sanoin - surmautui.
Ja poika vaikenee on Finlandia-ehdokas vuodelta 1984.
Ja poika vaikenee on riipaiseva kertomus syyllisyydestä ja surusta. Kertojan poika tekee nuorena itsemurhan kahlattuaan läpi tuskaisen ja sairaalareissujen katkoman, lyhyen elämän. Isän, joka itsekin on taistellut koko elämänsä ajan oman mielenterveytensä kanssa, kohtalona on jäädä loppuelämäkseen pyörittämään loputonta kiduttavien tunteiden ja mahdottomien kysymyksien karusellia.
Suru, syyllisyys ja samalla loputon katkeruus ja mustuus. Miksi juuri oma poika? Ja miksei lempeästi pois lentäen vaan kidutettuna, joka askeleella lyötynä ja elinkelvottomaksi asetettuna? Miksi sellainen on kiltin ja reilun osa? Miksi poika eikä hän itse? Isä on oma syyttäjänsä, puolustuksensa ja oikeuslaitoksensa. Kun paine kasvaa liian suureksi, hänen täytyy päästää se ulos omana verenään, ulvontana tai nauruna.
Hulluus puskee kirjasta vahvasti, ja jollakin tavalla se onnistui tökkimään sopivia paineonkaloita oman pääni sisällä. Näin muutama ilta sitten, luettuani kirjaa juuri ennen nukkumaanmenoa, unta jossa ulvoin ja itkin, kauhistuin omaa hulluuttani ja ulvoin ja itkin kahta kauheammin. Olen ennenkin nähnyt unia, joissa raivoan tai huudan – puran kai sillä tavalla paineita, joita aina pääsee kertymään – mutta yhdistettynä tämän kirjan maailmaan uni pääsi oikein oikeuksiinsa. Tämän kokemuksen jälkeen kirjan lukeminen tuntui erityisen intensiiviseltä ja isän vauhkona laukkaava mieli jotenkin pelottavasti tutummalta. Omakin stressini kun oli lähtöisin omasta pojasta, olkoonkin että levottomasti nukkuvasta seitsenkuisesta.
Isä kuvaa vuorotellen pojan lapsuutta, sairastelun ja pahoinvoinnin vuosia sekä omaa ja perheensä elämää ennen ja jälkeen itsemurhan. Hän kuvaa muuta maailmaa - uskonnollisuutta, ilmassa roikkuvaa ihmislähtöistä maailmanloppua ja ihmisten valheellista onnellisuutta - katkerasti ja pessimistisesti.
Isän ajatukset kiertävät kehää, kuten ne tekevät todennäköisesti hamaan loppuun asti kunnes kuolema hänet siitä taakasta vapauttaa. Harmillisesti niin tekee paikoin myös kerronta. Toisto on tehokeino, mutta tunteista ja ajatuksista katoaa hieman painokkuus kun ne toistuvat moneen kertaan samoin sanoin, fraasimaisesti. Näin isän raastava mielenvikaisuus ja orastava repeäminen tavallaan taantuu edestakaisin heijaukseksi ja itselleen mantrojen hokemiseksi. Olisin kaivannut että kierrokset olisivat vain nousseet loppua kohden.
Tässä kohden huomio alkoi kiinnittyä myös juoneen tai tavallaan sen tynkämäisyyteen. Pojan vaiheet on nopeasti käyty pääpiirteissään läpi, ja kirjan loppupuolisko esittelee enää hyvin vähän uutta "todistusaineistoa" tapaukseen - saati uusia tunteita tai ristiriitoja. Jos olisin lopettanut lukemisen kirjan puoliväliin, lukukokemus olisi ollut melkein sama.
Lukukokemus siis tasaantui loppua kohden eikä alkupäivien uni enää toistunut - ehkä hyvä niinkin. Parhaimmillaan Ja poika vaikenee onnistui kuitenkin riipaisemaan sellaisella tasolla, että tuntuisi vääryydeltä keskittyä liikaa sellaisiin pikkuseikkoihin kuin rakenne, juoni tai kieli. Yritän siis aktiivisesti unohtaa kirjan puutteet, mikä varmasti tapahtuukin pian, ja jäädä omalta osaltani hautomaan päässäni sitä lohdutonta vyyhtiä, jonka yksi pää johti siihen, että poika lopulta - Saavalaisen nerokkain omin sanoin - surmautui.
Ja poika vaikenee on Finlandia-ehdokas vuodelta 1984.
Kuulostaa kirjalta, jossa on varmasti rankka ja puhutteleva aihe. Omalla lukulistallani on Huovisen Pojan kuolema, joka käsittelee samaa teemaa. Lapsen kuolemaa pahempaa tuskin voi kuvitella.
VastaaPoistaTätä aloitellessa - kuten varmasti tuota Pojan kuolemaakin - tosiaankin oli jo sellainen tunne, että helpolla ei lukija varmasti pääse. Tällaisessa kirjassa ei surua ja isoja kysymyksiä voi oikein kiertää, eikä missään vaiheessa odota että tuskasta päästäisiin yli, kun se kerran odotusarvoisesti kestää koko loppuelämän.
Poista