Carl Sagan: Ensimmäinen yhteys

Carl Sagan: Ensimmäinen yhteys (433 s., Gummerus 1987)
(alkup. Contact, 1985)

Ensimmäinen yhteys on ison profiilin tavaraa. Sen kirjoittanut Carl Sagan oli merkittävä amerikkalainen tähtitieteilijä ja tieteen kansantajuistaja. Ennen Ensimmäistä yhteyttä ja sen jälkeen Sagan oli etupäässä tietokirjailija ja se näkyy kirjassa, niin hyvässä kuin pahassa.

Eleanor Arroway on tähtitieteilijä, jonka ura johtaa hänet Maapallon ulkopuolista elämää radioteleskooppien avulla etsivän Argos-projektin johtoon. Vuosien etsintöjen jälkeen teleskoopit poimivat signaalin, Viestin, jota lähetetään Vegan tähtijärjestelmästä 26 valovuoden päästä. Viesti on kiistaton todiste kehittyneen sivilisaation olemassaolosta ja jo sinällään mullistava tapahtuma.

Viestin sisältö on kuitenkin pitkään arvoitus. Ellien johdolla tutkijat kuorivat sitä kerros kerrokselta paljastaen koko ajan jotakin uutta siitä, mitä muukalaiset heille haluavat kertoa ja mitä ne heiltä odottavat. Yhtä tärkeää kuin viestin sisällön selvittäminen on myös sen varmistaminen, että maailman hallitukset suhtautuisivat viestiin yhtä avoimin mielin ja niin epäpoliittisesti kuin mahdollista.

Romaaniin on mahdutettu näennäisesti paljon tietoa, mutta loppujen lopuksi Viestin tulkinnan ongelmien pyörittely jää kovin pintapuoliseksi. Tulkintaprosessi nähdään tavallaan sarjana neronleimauksia ja uusi askel otetaan aina lopulta kovin vaivattomasti. Välillä jäädään pohtimaan, onko Viesti sittenkään avattavissa, mutta lukijalle annetaan vähän väliä uusia syitä olla optimistinen. Muukalaisten ja ihmisten suhdetta verrataan ihmisten ja muurahaisten suhteeseen, mutta lähinnä siinä mielessä, mitkä muukalaisten tarkoitusperät meidän suhteemme ovat; ei siinä mielessä, kuinka suuri todennäköisyys loppujen lopuksi on että kulttuurien eri muodot ja tasot potenssiin kymmenen tekevät yhteisen kielen löytämisen mahdottomaksi. Siis vaihtoehtoina nähdään Tulemme rauhassa ja Tuomme tuhon, ei Rkklkösöööd fkooe ja Proököldlöaöeö.


Myös kaunokirjallisesti Ensimmäinen yhteys on monin kohdin jotenkin kiusallista luettavaa. Siitä näkyy, että sen on kirjoittanut suurella itseluottamuksella (ja etumaksulla) mies, joka tietää mistä puhuu ja mitä hän haluaa sanoa. Siinä yhtälössä kärsii hieman se, miten asian sanoo. Kaunokirjalliset ansiot natisevat liitoksistaan kun Sagan yrittää tasapainotella tiedemiehen, tietokirjailijan ja kaunokirjailijan rooliensa välillä.

Kirjan puoleenväliin mennessä kirjan fokus nimittäin siirtyy ihmisen ja muukalaisen kohtaamisesta ja sen aiheuttamista lukemattomista kutkuttavista kysymyksistä siihen, että ihan tosissaan tässä ollaan etsimässä ja löytämässä vastausta universumin syihin ja seurauksiin. Nämä kaksi fokusta ovat tietenkin toistensa vastakappaleita - koska kirjailija tietenkin valitsee sen, mitä kirjallaan yrittää sanoa - mutta sen sijaan että antaisi ajatusten ja vihjausten soljua juonen lomassa Sagan päättääkin tuoda niitä esille yhtä hienovaraisesti kuin jos kaivertaisi vihkisormusta katuporalla. Tietyssä vaiheessa kirjaa kirjailija nimittäin napsauttaa sormiaan ja laukaisee päähenkilössä suunnattoman tarpeen avata teologinen keskustelu, joka kulkee kuin raiteilla kohti omaa päämääräänsä, jonka saavuttamista jopa itse muukalaiset lopulta edesauttavat.

Tämän seurauksena itse ensimmäinen yhteys ja sen jälkipuinti on antikliimaksi: koska juoni alkaa vähitellen tukea sitä maailmankuvaa, josta hahmot ovat ensin sivutolkulla puhuneet, se ei tunnu hämmentävältä tai villiltä - kuten se olisi voinut - vaan enemmänkin kiusalliselta. Juonesta tulee tavallaan huutomerkki kirjailijan latomien teesien perään. Tätä ei lainkaan auta se, että vaikka itse Ensimmäistä Kohtaamista on muutenkin vaikea kirjoittaa sortamatta lukijan pilvilinnoja, Sagan onnistuu olemaan tässä hieman turhan korni.


Sisällöstä tiettyyn rajaan asti viis kunhan esitys olisi kunnossa (koska kaunokirjallisuuden lukijana en tietenkään oleta että kirjojen maailmankuvien pitäisi olla erityisen totta, mitä se sitten lieneekään), mutta ongelmana on se että Ellien hahmo ei ole tarpeeksi uskottava käydessään ylikiihkeää teologista keskustelua esiin marssitettavien sivuhenkilöiden (joihin lukeutuu kristittyjä tv-saarnaajia kaksin kappalein ja lopulta myös muiden uskontojen ja ideologien edustajia) kanssa. Mukana on myös muutamia ehjiä sivuhenkilöitä, mutta hahmogalleria näyttäytyy liian selkeästi Ellien tukijoukkona, psykiatreina jotka kehoittavat "päästämään kaiken ulos".

Ensimmäinen yhteys olisi voinut herättää ihmetystä, pohdintaa, suuria tunteita ja teologista hämmennystä aivan itsessään, omilla eväillään, jos niihin eväisiin oltaisiin luotettu. Sen sijaan Sagan ymmärtää väärin tilaisuutensa ja suorastaan hukuttaa lukijan jonkinlaisella Käsikirjalla Agnostisismin ja Pyhyyden Olemuksesta. Tässä piilee oikeastaan ironiaa: Sagan käyttää paljon vaivaa rinnastaessaan pyhyyden kokemisen tieteellisen ymmärryksen kasvamiseen, mutta selittäessään kaiken puhki hän epää sen tunteen mahdollisuuden lukijalta.

Kyllä minä niin mieleni siis pahoitin. Saganin tiedemiehen ja kansantajuistajan lähtökohdista olisi voinut syntyä kirja, joka olisi jaksanut lumota loppuun asti Viestin ja Kohtaamisen avulla: Sagan kun kuitenkin osaa kirjoittaa vieraan elämän mahdollisuudesta yhtäaikaisesti sopivan uskottavasti ja uskomattomasti.

En osaa siis suositella Ensimmäistä yhteyttä ainakaan varauksetta, mutta minulle jäi toki epämääräinen muistikuva että kaikesta parjaamisestani huolimatta valtaosa kirjasta oli oikein luettavaa tekstiä ja paikoin Viestin vähittäinen selviäminen kutkutti oikein tosissaan. Saganin olisi vain pitänyt malttaa olla liimaamatta suuria kysymyksiä ja vastauksia erikeepperillä tarinan tuulilasiin.


Kysymys elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta on runollinen ja romanttinen tasan niin kauan kunnes se sanotaan ääneen - ja Saganin vastaus on yhtä lailla yhtä romanttinen kuin "42".

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (130 s., WSOY 2010)

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun luin tämän Mielensäpahoittajan. Ajattelin että se olisi ollut sellainen oikea romaani, sellainen mitä Antti Tuuri kirjoittaa ja Kalle Päätalo kirjoitti. No oliko se? Kyllä ei ollut mikään romaani.

Eivät ole alkuperäisiä nämä kertomukset - tätä kirjaa varten kirjoitettuja - ensin käsin ja sitten kunnollisella kirjoituskoneella puhtaaksi naputeltuja. Ovat olleet radiokuunnelmia aikaisemmin. Sellaisia, että niitä olisi pitänyt kuunnella johonkin hyvään tahtiin. Kerran viikossa on hyvä tahti. Nyt näitä on tässä neljäkymmentä peräkkäin, mutta maltanko pitää viikon taukoa jokaisen välissä, niin että ehtisi oikein nousta taas vesi kielelle? Kyllä en malttanut.

Ovat siis alunperin käsikirjoituksia, nyt tavallaan pakinoita. Rehellinen pakina olisi irrallinen, siinä veisteltäisiin ja virnuiltaisiin ja sitten voisi taas laittaa naaman peruslukemille. Mutta näissä on tietenkin myös tavallaan juoni ja järjestys, tapahtumat etenevät jutusta toiseen ja tähän kertojahahmoon joutuu pääsemään paremmin sisälle loppua kohden. Joutuu siis kuitenkin ajattelemaan ja elämään tämän Mielensäpahoittajan mukana, kyllä ei tästä selviä päivittelemällä ja virnistelemällä.

Ja nämä tarinathan kertovat juuri sellaisista tärkeistä asioista, joista jokainen vähääkään mistään ymmärtävä on jo pahoittanut itsekin mielensä, tai ainakin pitäisi katsoa peiliin ja alkaa pahoittaa. Tai edes ymmärtää sellaisen ihmisen elämää ja ajatuksenjuoksua joka näkee asiat siinä tärkeysjärjestyksessä kun pitäisi. Nimittäin tässä järjestyksessä. Kyllä voitaisiin kirjoittaa enemmän sellaista kirjallisuutta, joka ei tällä tavalla valottaisi erään sukupolven maailmaa, ainakaan näin hirtehisesti ja sopivasti mutkia oikoen.

Kirjojahan kirjoitetaan sillä tavalla että valitaan joku iso teema ja joku sopiva maisema ja sitten pyöritellään sitä teemaa. Lappi on hyvä maisema, siellä voi vaellella. Kuuletko Kyrö? Vaellellaanko tässä kirjassa? Kyllä ei vaellella. Tässä vain tehdään ihan normaaleja asioita ja valitetaan niistä aina kun on syytä. Eli ihan koko ajan. Niin mistäkö valitetaan? Siitä nimittäin, että kaikki eivät suostu uskomaan että Mielensäpahoittaja olisi ihan tyytyväinen jos saisi kuulua omaan aikaansa, ja että kenenkään ei tarvitsisi alkaa erityisesti miellyttää ketään suuntaan tai toiseen.

Ps. Niin en minä tästä kirjasta mitään maksanut kun kirjastosta tämän lainasin, mutta kyllä minä niin olisin mieleni pahoittanut jos en olisi tätä saman tien mukaani saanut vaan joutunut varaamaan. On nimittäin yleensä lainassa tällaiset kirjat, tai ainakin pitäisi olla.

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Maarit Verronen: Vanhat kuviot (184 s., Tammi 2012)

Verrosen uusimmassa novellikokoelmassa piileskellään, pannaan hanttiin tai kadotaan - joskus enemmän vapaaehtoisesti, joskus vähemmän. Toisinaan joku yrittää etsiä tai tavoittaa toista, mutta ketään ei oikein löydetä eikä lopulta edes osata sanoa, miksi tai mitä haluttiin löytää.

Vanhojen kuvioiden meno ei ole yhtä hersyvää, räväkkää tai suorasukaista kuin edellisessä kokoelmassa Normaalia elämää. Kokoelman luonteesta johtuen tyyli on enemmän pyörittelevää, ihmettelevää ja tutkiskelevaa. Siinä missä edellisessä kokoelmassa ajauduttiin sisäisiin ja ulkoisiin konflikteihin, nyt vastakkainasettelun aika on ohi ja tarkastelun alla on toinen selviytymiskeino: väistäminen ja väistyminen.

Tämän vuoksi kokoelmasta jää kaikin tavoin hieman seesteisempi jälkimaku. Verrosen teksti ei tunnu aivan yhtä särmikkäältä, siellä täällä tuntuu olevan hieman ylimääräistä kuvausta, hahmot ovat asteen verran vähemmän mieleenpainuvia ja niin edelleen.

Kokoelman teema tuntuu kaiken lisäksi olevan liian hallitseva. Siinä missä Normaalia elämää loistää heittämällä jokaisen novellin voimalla uuden, kutkuttavan ajatusleikin lukijan silmien eteen, Vanhat kuviot kärsii siitä, että tietty sama perusvire kulkee liian selkeänä läpi kokoelman. Kaikki piiloutuvat, katoavat tai panevat hanttiin - siinä se. Lisäksi kun nämä aktiviteetit ovat monesti hieman passiivisia, tuntuu siltä että kokoelmasta puuttuu energia.

Toki monet novelleista herättävät ajatuksia. Kuoleva kieli käsittelee osuvalla tavalla hedelmällisiä ja vähemmän hedelmällisiä lähestymistapoja alkuperäiskansan identiteetin säilyttämiseen ja niminovelli Vanhat kuviot on mielenkiintoinen kuvaus vanhan vuoristokulttuurin julmista ja alistavista tavoista (jälkimmäisestä tulee todella vahvasti mieleen Ismail Kadaren Särkynyt huhtikuu, jota muuten suosittelen erittäin lämpimästi). Muutenkin novellien taso on hyvä ja vähänkin vaihtelevammassa kokoelmassa jokainen niistä olisi ansainnut hyvin paikkansa ja tullut paremmin esiin.

Vanhat kuviot on siis liian homogeeninen kokoelma sinänsä hyviä novelleja, joiden matalaenergisyys korostuu harmittavan paljon kun ne nähdään toistensa seurassa. Nautintavinkiksi voisin siis antaa "yksi kerrallaan silloin tällöin, jonkun menevän lomassa".

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa (125s., Gummerus 2008)
(alkup. On n'empêche pas un petit coeur d'aimer, 2007)

Claire Castillonin maailmassa mikään ei ole seesteistä. Eivät äitien ja tyttärien suhteet, kuten kokoelma Äidin pikku pyöveli osoittaa, eivätkä liioin parisuhteet. Pieni sydän jaksaa rakastaa on novellikokoelma, jonka novelleissa rakkaus on kieroa, sairasta, omistavaa tai halveksivaa. Harvat positiiviset ja rakentavat tunteet ovat staattisia ja pölyisiä muinaisjäänteitä. Kaikki dynaamisuus on repivää, hajottavaa ja raastavaa.


Pieni sydän jaksaa rakastaa jatkaa siis tunnelmaltaan siitä, mihin Äidin pieni pyöveli jää. Mikään ei onnistu, kenelläkään ei ole kivaa ja jos on, niin toisen kustannuksella. Parisuhteita on kahdenlaisia: säälittäviä tai julmia. Kokoelman sävy tuntuu siis tutulta jo ensimmäisestä novellista lähtien ja sama negatiivisten tunteiden tulitus jatkuu loppuun asti.

Kertojat ovat enimmäkseen vaimoja tai tyttöystäviä, mutta parissa novellissa myös miehet saavat suunvuoron. Kummankin sukupuolen kieli on yhtä myrkyllinen ja pistävä eikä novellien kertojilla tunnu olevan erityisesti eroa. Monella tapaa tuntuu siis siltä kuin lukisi samaa novellia yhä uudestaan ja uudestaan - ja siis todellakin sitä samaa novellia, jota jauhettiin jo edellisessä kokoelmassa.

Tämän vuoksi mieleen nouseva kritiikkikin on jo tuttua. Kokoelman rytmitys ei oikein toimi, tai paremmin sanottuna sitä ei varsinaisesti ole. Sekaan olisi kaivannut jonkinlaista valonpilkahdusta, jos nyt ei sentään mitään iloista ja onnellista novellia - eihän nyt sellaista toki - niin edes lämpöisempää tarinaa tai hyvällä tavalla ressukoita ja onnettomia päähenkilöitä: niin että lukijana olisin päässyt tuntemaan vaihteeksi sympatiaa, sääliä tai jotain muuta tunnetta kuin epämääräistä hermostuneisuutta.

Tietyn saman perusvireen kertaaminen saa siis miettimään, miksi Castillonin maailmassa vain negatiiviset tunteet saavat olla isoja. Aivan kuin tunteet kasvaessaan aina jotenkin korruptoituisivat. Ovatko rakkaus, kaipaus, jumalointi tai kumppanin hoivaaminen tai puolustaminen automaattisesti väljähtäneitä ja väsähtäneitä ajatuksia, sellaisia jotka toimivat vain jonkun "todellisen" tunteen leppoisana alkusoittona? Eikö niiden avulla saa aikaan draamaa? Sen, että mikä tahansa yksittäinen romaani rakentuu negatiivisten tunteiden varaan, ymmärtää, mutta että sellaisia kertomuksia saa kerättyä parikymmentä peräkkäin, se kiinnittää jo huomion.

Pieni sydän jaksaa rakastaa ei siis jaksa yllättää. Novelleista pari on unimaisia, parissa paljastetaan arvattavissa oleva käänne loppulauseessa, muutamassa lyödään reilusti yli ja mennään absurdin puolelle, mutta kaikki on tuttua jo edellisestä kokoelmasta tai sopii niin hyvin tämän kokoelman vireeseen, että sitä osaa odottaa.


Jos olisin lukenut kokoelman ensimmäisenä Castilloninani, uskon että olisin jaksanut paremmmin kestää sen hermostunutta ja myrkyllistä perusvirettä mutta toisen, lähes identtisen kokoelman jälkeen Pieni sydän jaksaa rakastaa hermostuttaa lähinnä sen takia että se saa miettimään, ovatko ranskattarien perhesuhteet todellakin aina näin raastavia vai onko Castillon muodostanut niistä itse näin yksipuolisen kuvan.

Eva Illoinen: Iltapäivällä tuli levottomuus

Eva Illoinen: Iltapäivällä tuli levottomuus (223s., Tammi 1980)

Tässä on kirja, joka saa jättämään ylimääräiset brandy-lasilliset väliin keskellä viikkoa ja miettimään kaksi kertaa, tarvitseeko saunan jälkeen aina ottaa yhtä olutta. Ja ennen kaikkea Iltapäivällä tuli levottomuus saa ymmärtämään että hälytyskellojen pitäisi soida, jos lääke stressin tai jännityksen lieventämiseen on säännöllisesti nestemäinen.

Kirjan pääasiallinen kertoja on keski-ikäinen perheenäiti, Jatta. Kirjan pääosassa on kuitenkin alkoholi. Alkoholi astuu kuvaan sivulla kaksi eikä suostu poistumaan. Alkoholi todellakin vie Jattaa eikä päinvastoin, se varastaa roolin luvusta toiseen ja sanelee Jatan sekä tämän perheen - Paulin ja Jaana-tyttären - elämää.

Jotakin on jossain vaiheessa mennyt pieleen tai sitten syöksy on aina ollut vääjäämätön. Jatan mies on pienen kaupungin peruskoulun rehtori ja Jatta itse on kirjastoapulainen. Pienessä kaupungissa arjen ja juhlan tulee olla tietynnäköistä. Naiset eivät itse käy Alkossa ja juhlissa juodaan paljon mutta ei liikaa. Selän takana kuiskutellaan jatkuvasti. Kun Jatan asiat lähtevät käsistä, ne lähtevät siksi saman tien kunnolla käsistä, sillä tietyn kuvan säilyttäminen ulospäin vaatii jatkuvasti enemmän ja enemmän.

Jokin tekee elämästä mahdotonta kestää. Ensin yksi ryyppy päivässä auttaa kestämään työpäivän loppuun, sitten toinen ryyppy ruoan jälkeen auttaa rentoutumaan ja lopuksi muutama ryyppy illalla auttaa aikaa kulumaan ja saa unen tulemaan. Tietyssä pisteessä alkoholismi itsessään onkin jo sitten asia, jonka kestäminen on liikaa ilman lisää alkoholia.


Syitä ongelmiin haetaan Jatan menneisyydestä. Takaumien kaivelussa auttaa Jatan psykiatri Leif, jonka rooli tuntuu todellakin jäävän vain sopivien kysymysten esittäjäksi Jatan uppoutuessa muistelemaan nuoruuttaan. Jatan elämässä pielessä on toisaalta vähän kaikki, toisaalta ei mikään erityisesti. Kirjan edetessä käy jatkuvasti selvemmäksi, että alkoholismiin ei löydy "kytkintä", joka voitaisiin paikantaa ja sitten kytkeä pois päältä. Jatta tietää vain haluavansa kestää päivän kerrallaan kunnes on taas lupa nukahtaa.

Alkoholismi ei siis kirjassa ole seuraus tai oire vaan se esiintyy sairautena itsessään. Ja minkä tahansa pahan sairauden tavoin se syövyttää ja riuduttaa niin uhriaan kuin tämän perhettä. Paulin pelätessä ja varoessa vaimoaan tai Jaana-tytön sulkeutuessa hiljaa huoneeseensa äidin maatessa sohvalla sumein silmin alkoholin tuoksu suorastaan hyppää kirjan sivuilta ja masentaa lukijan. Ja samoin kuten sairauden uhria, jaksaa Pauli loputtomiin tukea ja auttaa vaimoaan.

Iltapäivällä tuli levottomuus ei siis juuri tarjoa toivoa. Lukija ei elättele uskoa, että Jatta löytäisi ihmelääkkeen tai että Pauli onnistuisi tarjoamallaan ehdottomalla rakkaudella voittamaan viinan lumon. Kirja on alkoholin tarina rengistä tyranniksi. Ehkä juuri siksi katkelmat, joissa Jatta ja Pauli muistelevat nuoruuttaan tuntuvat jotenkin irtonaisilta ja turhilta, kykenemättömiltä valaisemaan mitään muuta kuin kontrastia nykyhetkeen.

Kirja ei siis sääli lukijaa eikä tarjoa kuvaa ihmisestä alkoholin hallitsijana. Se tekee tuskallisen selväksi sen, että alkoholi ei ole lääke eikä ratkaisu, että se voi korkeintaan olla hyvä tuttava jos kemiat sen kanssa kohtaavat. Tämä sanoma upposi minuun kiusallisen hyvin. Olen viimeisen vajaan vuoden ajan pitänyt kirjaa omasta alkoholinkulutuksestani, ja vaikka määrät eivät ole huolestuttavan suuria, lukee aivan liian monen päivän kohdalla juomisen syyksi "stressiin" tai "muuten vain". Suorastani puuttuu vielä toistaiseksi "jotta yö tulisi nopeammin". Onneksi, muuten Jatta olisi tullut jo pelottavan lähelle.

Dan Brown: Meteoriitti

Dan Brown: Meteoriitti (437 s., WSOY 2006)
(alkup. Deception Point, 2001)


Nasa löytää arktiselta jäätiköltä meteoriitin, joka muuttaa ihmiskunnan käsityksen elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta. Löytö sattuu osumaan täydellisen herkulliseen saumaan - Yhdysvaltojen presidentinvaalien kiihkeään kampanjointivaiheeseen, jossa kuumana perunana on nimenomaan Nasa ja sen asema maan tuhlailevana ja tehottomana rahareikänä.

Presidentti päättää edetä varovasti ja lähettää liudan siviilitutkijoita varmistamaan löydön aitoutta ennen sen julkistamista. Tutkijoiden lisäksi tämän kunnian saa poliittinen pelinappula Rachel Sexton, Kansallisen turvallisuusviraston työntekijä ja ennen kaikkea presidentin poliittisen päävastustajan, senaattori Sedgewick Sextonin tytär.

Kuinka ollakaan, meteoriitti herättää lopulta enemmän kysymyksiä kuin olisi joidenkin tahojen kannalta suotavaa, ja Rachel kumppaneineen huomaa olevansa pian keskellä hämärää salaliittoa. Rachelin tehtäväksi jää törmätä mahdollisimman moneen raskauttavaan todisteeseen ja vihjeeseen ennen salamurhatuksi tulemistaan, ja mitä jännittävimpien käänteiden kautta tämä on mahdollista niin aina vain parempi.

Meteoriitti on teknologiaa, aseteknologiaa ja tieteellistä knoppitietoa kieli pitkällä esittelevä viihdejännäri, joten sen arvioinnin pääperustana ei ole hahmojen tarinankaarien toimivuus vaan se, kääntääkö lukija sivua kieli pitkällä. Ja täytyy myöntää, että vaikka harvoin tartun tämänkaltaisiin kirjoihin (tai ehkä juuri siksi), jäin tarinaan koukkuun kuin pikkupoika. Salaliittoa paljastetaan kuori kerrallaan juuri sopivaan tahtiin eikä suvantovaiheita ole liikaa. Jokainen uusi vihje - niin poliittisella kepulipelikentällä kuin meteoriitin arvoituksen pähkäilyssä - antaa lisää intoa odottaa seuraavaa.

Kirjan polttoaineena ovat siis jännittävät vihjeet ja salaisuudet, mutta harmittavasti ne loppuvat kesken viitisenkymmentä sivua ennen loppua mysteerin vääjäämättä paljastuessa. Tällöin huomaa kiusallisesti, mistä kirja muilta osin koostuu: kliseisistä ja paperinohuista hahmoista, melodramaattisista juonenkäänteistä ja hahmojen pelolla mässäilystä näiden joutuessa (yhä uudestaan) kamppailemaan hengestään. Meteoriitille olisi siis suonut mysteerin säilyvän aina viimeiselle sivulle asti.


Jos kirjaa pysähtyisi liikaa analysoimaan, heristelevälle sormelle siis löytyisi toki töitä. Alussa salaisuuksia pedataan ja valmistellaan kuin Iisakin kirkon... alustavia... piirrustuksia... ontuva metafora, keskeytän. Rachelia johdatetaan satakunta sivua hahmon luota toisen luokse jännitystä nostattaen ja nostattaen - ennen kuin päästään itse asiaan ja kuullaan itse meteoriitista. Tätä pahempi synti on muutamaan otteeseen viljelty "hän ei voinut aavistaakaan, miten kaikki menisi pian pieleen"-nostatus, joka ei mielestäni istu luonnollisesti yhteenkään kirjaan ikinä.


Ei voi myöskään antaa puhtaita papereita juonen vuoristoratamaisuudelle. Tällä tarkoitan sitä, kuinka hahmot sinkoutuvat vaarasta toiseen kuin raiteilla ja kaikki näkemisen ja kuulemisen arvoinen isketään vasten heidän kasvojaan matkan varrella. Tämä vähättelee hahmojen roolia. Otsakameralla varustettu simpanssikin olisi onnistunut keräämään samoissa olosuhteissa melkein yhtä paljon vihjeitä. Ja kun Rachel aina välillä käyttää aivojaan ja toimii aktiivisesti, hän astuu tehokkaasti tiedemiesten varpaille kysymällä juuri oikeita kysymyksiä ja esittäessään sattumalta juuri sopivasti kaukaahaettuja teorioita.

Hahmot vaihtelevat ohuiden ja karikatyyrien välillä. Karikatyyreista pahin on lieromainen republikaanisenaattori Sexton, jonka jokaisen mielenliikkeen lukija pystyy helposti ennakoimaan tuhansien yhtä kliseisten esikuvien vuoksi. Siviilitutkijoiden luonne rajoittuu raisuun kielenkäyttöön ja hassutteluun, joskin väkinäisesti mukaan ahdettu kevyt romanssi on pakottanut kirjailijan keksimään yhdelle hahmoista kliseisen ja traagisen taustatarinan. Romanssi kulminoituu kirjan juonen jo päätyttyä ja on tarpeettomuudessaan ja kirjan suurien tapahtumien jälkimainingit sivuunheittäessään korniuden huippu.


Kaikesta huolimatta Meteoriitti viihdyttää. Salaliitto ja tieteelliset selitykset ovat tarpeeksi herkullisia, jotta muun ei anna liikaa häiritä - ja juuri salaliittosipuli kerroksineen on kuitenkin tämänkaltaisen kirjojen ydin.

Tytti Parras: Pensionaatti

Tytti Parras: Pensionaatti (220 s., Otava 1984)

Vahingossa liian osuvia havaintoja tekevä seitsemänvuotias kertoja, joka toisessa välissä toistuva kesän lämmön, valon siivilöitymisen ja luonnon äänten kuvaus katkaisemassa kerrontaa ja laiska juoni, jonka puskee jonkinlaiseen päätökseen ainoastaan irrallisten ja kirjan tyyliä odottamattomasti muokkaavien ulkopuolisten tapahtumien avittamana. Jos jotakin, niin kirjan toteutus vastaa todellakin sen aihetta - pitkää ja (ei kuitenkaan tarpeeksi) levotonta kesää paikalleenpysähtyneessä kartanomiljöössä.

Pensionaatti on kertomus eräästä 50-luvun kesästä Hangon lähistöllä sijaitsevassa matkustajakodissa. Pensionaatti on vanha sukukartano, jossa eletään pysähtyneisyyden aikaa. Suku on yhtä kuin vanhat taulut seinillä ja Siperiaan kadonnutta sulhastaan muisteleva vanha emäntä.

Kertoja on pieni Anu-tyttö, joka havainnoi pensionaatin henkilökuntaa, omalaatuisia vieraita, omia vanhempiaan ja luontoa - ennen kaikkea luontoa. Tyttö on selvästi tuleva pöytälaatikkokirjailija, sen verran paljon havaintokyvystään hän uhraa päivästä toiseen samanlaisena pysyvälle kesäilmalle. Annan satunnaisia esimerkkejä kappaleiden aloituksista:

"Kuumuus kohoaa maasta kuin hönkäisy - - Puutarha on kirjavanaan miljoonia auringonläikkiä; luonto selaa kesän nuotteja, sirkuttaa, sirisee ja soi."

"Liverrystä. Solinaa. Läpättävää tuulta, läpikuultavia lehtirankoja."

"Helteinen päivä, kaikki udussa ja kuin hidastettua."

"Pitkät, hitaat kesäkuun päivät. Valtava pullistunut aamuaurinko - -"

"Hiljaista livertelyä - - piha torkkuu valossa ja varjossa."

Suurimmalla osalla henkilöhahmoista ei ole minkäänlaista kriisiä ratkaistavanaan. Anun vanhemmat ovat vanhempia, pikkuveli on pikkuveli, eksentrinen asessori on eksentrinen asessori ja niin edelleen. Ajoittain Anu salakuuntelee aikuisten keskusteluita, joissa jutellaan kevyesti ja joskus jopa hieman kärkevästikin maailman menosta. Ei kuitenkaan missään vaiheessa niin kärkevästi, että mikään muuttuisi hahmojen suhtautumisessa toisiinsa.

Kirjassa on oikeastaan vain yksi varsinainen henkilö, joka kokee ja kasvaa: romanssinnälkäinen palvelustyttö Heljä, josta yritetään leipoa sympaattisen epäonnista niin rakkaudessa kuin keittiöaskareissa. Aina Anun eksyessä Heljän luokse kirja vaikuttaa etenevän edes johonkin suuntaan, joskin tuskastuttavan hitaasti.

Mutta ei hätää! Jos henkilöhahmoista ei ole mihinkään, heitetään lavalle uusia. Kirjan mielenkiintoisin osuus on noin kahdenkymmenen sivun mittainen kirjekokoelma emännän edesmenneen sulhasen Siperian-seikkailuilta. Ja kun Siperiasta on lopulta pakko palata, tuodaan huvilalle hassunkurinen joukko Suomi-filmin kuvausryhmää, jonka sisäiset kärhämät käyvät hyvin toiminnasta.

Tässä ohessa alkuperäinen hahmokaarti unohtuu melkein täysin ja uudet tapahtumat vaikuttavat oikeastaan vain Heljä-tyttöön. Loput hahmoista tyytyvät vain toteuttamaan omia kuvioitaan siinä ohessa.

Joitakin isoja teemoja yritetään nostaa silloin tällöin pinnalle, mutta kaikki jäävät pienen Anu-tytön päässä latteiksi ja turhan isoiksi sanoiksi. Pensionaatin jälkimaku ei ole siksi edes kitkerä - sitä ei oikeastaan ole lainkaan. En ole varma mitä luin tai miksi se on kirjoitettu.

Jos yrittäisin luonnehtia Pensionaattia mahdollisimman suopeasti, sanoisin että se on tilannekuva, läpileikkaus tietystä miljööstä hahmoineen, mutta jotta romaanin vahvuus voisi olla läpileikkaus, hahmojen tulisi elää vahvemmin ja miljööstä tulisi havaita muukin kuin se, miten auringonvalo siivilöityy lehtien läpi ja miten kesällä on lämmintä.