lauantai 3. elokuuta 2013

Tytti Parras: Pensionaatti

Tytti Parras: Pensionaatti (220 s., Otava 1984)

Vahingossa liian osuvia havaintoja tekevä seitsemänvuotias kertoja, joka toisessa välissä toistuva kesän lämmön, valon siivilöitymisen ja luonnon äänten kuvaus katkaisemassa kerrontaa ja laiska juoni, jonka puskee jonkinlaiseen päätökseen ainoastaan irrallisten ja kirjan tyyliä odottamattomasti muokkaavien ulkopuolisten tapahtumien avittamana. Jos jotakin, niin kirjan toteutus vastaa todellakin sen aihetta - pitkää ja (ei kuitenkaan tarpeeksi) levotonta kesää paikalleenpysähtyneessä kartanomiljöössä.

Pensionaatti on kertomus eräästä 50-luvun kesästä Hangon lähistöllä sijaitsevassa matkustajakodissa. Pensionaatti on vanha sukukartano, jossa eletään pysähtyneisyyden aikaa. Suku on yhtä kuin vanhat taulut seinillä ja Siperiaan kadonnutta sulhastaan muisteleva vanha emäntä.

Kertoja on pieni Anu-tyttö, joka havainnoi pensionaatin henkilökuntaa, omalaatuisia vieraita, omia vanhempiaan ja luontoa - ennen kaikkea luontoa. Tyttö on selvästi tuleva pöytälaatikkokirjailija, sen verran paljon havaintokyvystään hän uhraa päivästä toiseen samanlaisena pysyvälle kesäilmalle. Annan satunnaisia esimerkkejä kappaleiden aloituksista:

"Kuumuus kohoaa maasta kuin hönkäisy - - Puutarha on kirjavanaan miljoonia auringonläikkiä; luonto selaa kesän nuotteja, sirkuttaa, sirisee ja soi."
"Liverrystä. Solinaa. Läpättävää tuulta, läpikuultavia lehtirankoja."
"Helteinen päivä, kaikki udussa ja kuin hidastettua."
"Pitkät, hitaat kesäkuun päivät. Valtava pullistunut aamuaurinko - -"
"Hiljaista livertelyä - - piha torkkuu valossa ja varjossa."
Suurimmalla osalla henkilöhahmoista ei ole minkäänlaista kriisiä ratkaistavanaan. Anun vanhemmat ovat vanhempia, pikkuveli on pikkuveli, eksentrinen asessori on eksentrinen asessori ja niin edelleen. Ajoittain Anu salakuuntelee aikuisten keskusteluita, joissa jutellaan kevyesti ja joskus jopa hieman kärkevästikin maailman menosta. Ei kuitenkaan missään vaiheessa niin kärkevästi, että mikään muuttuisi hahmojen suhtautumisessa toisiinsa.

Kirjassa on oikeastaan vain yksi varsinainen henkilö, joka kokee ja kasvaa: romanssinnälkäinen palvelustyttö Heljä, josta yritetään leipoa sympaattisen epäonnista niin rakkaudessa kuin keittiöaskareissa. Aina Anun eksyessä Heljän luokse kirja vaikuttaa etenevän edes johonkin suuntaan, joskin tuskastuttavan hitaasti.

Mutta ei hätää! Jos henkilöhahmoista ei ole mihinkään, heitetään lavalle uusia. Kirjan mielenkiintoisin osuus on noin kahdenkymmenen sivun mittainen kirjekokoelma emännän edesmenneen sulhasen Siperian-seikkailuilta. Ja kun Siperiasta on lopulta pakko palata, tuodaan huvilalle hassunkurinen joukko Suomi-filmin kuvausryhmää, jonka sisäiset kärhämät käyvät hyvin toiminnasta.

Tässä ohessa alkuperäinen hahmokaarti unohtuu melkein täysin ja uudet tapahtumat vaikuttavat oikeastaan vain Heljä-tyttöön. Loput hahmoista tyytyvät vain toteuttamaan omia kuvioitaan siinä ohessa.

Joitakin isoja teemoja yritetään nostaa silloin tällöin pinnalle, mutta kaikki jäävät pienen Anu-tytön päässä latteiksi ja turhan isoiksi sanoiksi. Pensionaatin jälkimaku ei ole siksi edes kitkerä - sitä ei oikeastaan ole lainkaan. En ole varma mitä luin tai miksi se on kirjoitettu.

Jos yrittäisin luonnehtia Pensionaattia mahdollisimman suopeasti, sanoisin että se on tilannekuva, läpileikkaus tietystä miljööstä hahmoineen, mutta jotta romaanin vahvuus voisi olla läpileikkaus, hahmojen tulisi elää vahvemmin ja miljööstä tulisi havaita muukin kuin se, miten auringonvalo siivilöityy lehtien läpi ja miten kesällä on lämmintä.

2 kommenttia:

  1. Tekstiä oli niin hauska lukea, että olen melkein tyytyväinen että kohdallesi sattui vähemmän hyvä kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtava kuulla! Pensionaatti on siis vastuussa ainakin yhdestä hyvästä lukukokemuksesta! :)

      Poista