perjantai 16. elokuuta 2013

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa (125s., Gummerus 2008)
(alkup. On n'empêche pas un petit coeur d'aimer, 2007)

Claire Castillonin maailmassa mikään ei ole seesteistä. Eivät äitien ja tyttärien suhteet, kuten kokoelma Äidin pikku pyöveli osoittaa, eivätkä liioin parisuhteet. Pieni sydän jaksaa rakastaa on novellikokoelma, jonka novelleissa rakkaus on kieroa, sairasta, omistavaa tai halveksivaa. Harvat positiiviset ja rakentavat tunteet ovat staattisia ja pölyisiä muinaisjäänteitä. Kaikki dynaamisuus on repivää, hajottavaa ja raastavaa.


Pieni sydän jaksaa rakastaa jatkaa siis tunnelmaltaan siitä, mihin Äidin pieni pyöveli jää. Mikään ei onnistu, kenelläkään ei ole kivaa ja jos on, niin toisen kustannuksella. Parisuhteita on kahdenlaisia: säälittäviä tai julmia. Kokoelman sävy tuntuu siis tutulta jo ensimmäisestä novellista lähtien ja sama negatiivisten tunteiden tulitus jatkuu loppuun asti.

Kertojat ovat enimmäkseen vaimoja tai tyttöystäviä, mutta parissa novellissa myös miehet saavat suunvuoron. Kummankin sukupuolen kieli on yhtä myrkyllinen ja pistävä eikä novellien kertojilla tunnu olevan erityisesti eroa. Monella tapaa tuntuu siis siltä kuin lukisi samaa novellia yhä uudestaan ja uudestaan - ja siis todellakin sitä samaa novellia, jota jauhettiin jo edellisessä kokoelmassa.

Tämän vuoksi mieleen nouseva kritiikkikin on jo tuttua. Kokoelman rytmitys ei oikein toimi, tai paremmin sanottuna sitä ei varsinaisesti ole. Sekaan olisi kaivannut jonkinlaista valonpilkahdusta, jos nyt ei sentään mitään iloista ja onnellista novellia - eihän nyt sellaista toki - niin edes lämpöisempää tarinaa tai hyvällä tavalla ressukoita ja onnettomia päähenkilöitä: niin että lukijana olisin päässyt tuntemaan vaihteeksi sympatiaa, sääliä tai jotain muuta tunnetta kuin epämääräistä hermostuneisuutta.

Tietyn saman perusvireen kertaaminen saa siis miettimään, miksi Castillonin maailmassa vain negatiiviset tunteet saavat olla isoja. Aivan kuin tunteet kasvaessaan aina jotenkin korruptoituisivat. Ovatko rakkaus, kaipaus, jumalointi tai kumppanin hoivaaminen tai puolustaminen automaattisesti väljähtäneitä ja väsähtäneitä ajatuksia, sellaisia jotka toimivat vain jonkun "todellisen" tunteen leppoisana alkusoittona? Eikö niiden avulla saa aikaan draamaa? Sen, että mikä tahansa yksittäinen romaani rakentuu negatiivisten tunteiden varaan, ymmärtää, mutta että sellaisia kertomuksia saa kerättyä parikymmentä peräkkäin, se kiinnittää jo huomion.

Pieni sydän jaksaa rakastaa ei siis jaksa yllättää. Novelleista pari on unimaisia, parissa paljastetaan arvattavissa oleva käänne loppulauseessa, muutamassa lyödään reilusti yli ja mennään absurdin puolelle, mutta kaikki on tuttua jo edellisestä kokoelmasta tai sopii niin hyvin tämän kokoelman vireeseen, että sitä osaa odottaa.


Jos olisin lukenut kokoelman ensimmäisenä Castilloninani, uskon että olisin jaksanut paremmmin kestää sen hermostunutta ja myrkyllistä perusvirettä mutta toisen, lähes identtisen kokoelman jälkeen Pieni sydän jaksaa rakastaa hermostuttaa lähinnä sen takia että se saa miettimään, ovatko ranskattarien perhesuhteet todellakin aina näin raastavia vai onko Castillon muodostanut niistä itse näin yksipuolisen kuvan.

4 kommenttia:

  1. Ah, mä sitten tykkään näistä sun kuvista :D Ja aihekin periaatteessa kiinnostava mutta hm, hm... En ole ranskalaisen kirjallisuuden suurkuluttaja. Nimimerkillä Ennakkoluuloinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kuva liittyy sikäli mukavasti aiheeseen, että siitä on tullut omassa parisuhteessa - toivottavasti leikkimielistä - sanomista. Hääkuvaaja nimittäin innostui pelleilystäni ja pyysi minut tuohon kuvaan, mutta ei sitten ottanut *ainuttakaan* muuta profiilikuvaa vaimostani - mikä paljastui vasta jälkikäteen. Ei meidän liitto ole tuohon vielä kaatunut, mutta melkein siis onnistuin pilaamaan vaimoni elämän tuolla tempauksella :)

      Minäkään en ole lukenut enemmälti ranskalaista kirjallisuutta, lähinnä nämä kaksi novellikokoelmaa tulevat mieleen. Sikäli kun muistan niin siitä toisesta, eli Äidin pikku pyövelistä, jäi hieman raikkaampi maku suuhun. Se voi tosin johtua siitä että luin sen ensin. Eli jos uskaltaudut testaamaan niin kumpikin on ehkä ihan yhtä hyvä valinta. Näissä on se hyvä puoli että koska ovat niin lyhyitä (niin novellit kuin itse kokoelmatkin), niin näihin on nopea tutustua.

      Poista
  2. Muistelen lukeneeni Castillonin Äidin pikku pyövelin, mutta lukupäiväkirja AEB (ajalta ennen blogia) on vaillinainen eikä sitä paitsi edes käsillä.

    Heh, miten riemastuttava kuva :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kiusallinen lista minullakin, tuo "kirjat, jotka olen ehkä lukenut ja jotka olivat ehkä ihan hyviä nyt kun kerran kysyt" :)

      Kiitos kehuista! Niiden ansiosta hääkuvan pilaaminen oli melkein sen arvoista :)

      Poista