perjantai 9. elokuuta 2013

Dan Brown: Meteoriitti

Dan Brown: Meteoriitti (437 s., WSOY 2006)
(alkup. Deception Point, 2001)


Nasa löytää arktiselta jäätiköltä meteoriitin, joka muuttaa ihmiskunnan käsityksen elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta. Löytö sattuu osumaan täydellisen herkulliseen saumaan - Yhdysvaltojen presidentinvaalien kiihkeään kampanjointivaiheeseen, jossa kuumana perunana on nimenomaan Nasa ja sen asema maan tuhlailevana ja tehottomana rahareikänä.

Presidentti päättää edetä varovasti ja lähettää liudan siviilitutkijoita varmistamaan löydön aitoutta ennen sen julkistamista. Tutkijoiden lisäksi tämän kunnian saa poliittinen pelinappula Rachel Sexton, Kansallisen turvallisuusviraston työntekijä ja ennen kaikkea presidentin poliittisen päävastustajan, senaattori Sedgewick Sextonin tytär.

Kuinka ollakaan, meteoriitti herättää lopulta enemmän kysymyksiä kuin olisi joidenkin tahojen kannalta suotavaa, ja Rachel kumppaneineen huomaa olevansa pian keskellä hämärää salaliittoa. Rachelin tehtäväksi jää törmätä mahdollisimman moneen raskauttavaan todisteeseen ja vihjeeseen ennen salamurhatuksi tulemistaan, ja mitä jännittävimpien käänteiden kautta tämä on mahdollista niin aina vain parempi.

Meteoriitti on teknologiaa, aseteknologiaa ja tieteellistä knoppitietoa kieli pitkällä esittelevä viihdejännäri, joten sen arvioinnin pääperustana ei ole hahmojen tarinankaarien toimivuus vaan se, kääntääkö lukija sivua kieli pitkällä. Ja täytyy myöntää, että vaikka harvoin tartun tämänkaltaisiin kirjoihin (tai ehkä juuri siksi), jäin tarinaan koukkuun kuin pikkupoika. Salaliittoa paljastetaan kuori kerrallaan juuri sopivaan tahtiin eikä suvantovaiheita ole liikaa. Jokainen uusi vihje - niin poliittisella kepulipelikentällä kuin meteoriitin arvoituksen pähkäilyssä - antaa lisää intoa odottaa seuraavaa.

Kirjan polttoaineena ovat siis jännittävät vihjeet ja salaisuudet, mutta harmittavasti ne loppuvat kesken viitisenkymmentä sivua ennen loppua mysteerin vääjäämättä paljastuessa. Tällöin huomaa kiusallisesti, mistä kirja muilta osin koostuu: kliseisistä ja paperinohuista hahmoista, melodramaattisista juonenkäänteistä ja hahmojen pelolla mässäilystä näiden joutuessa (yhä uudestaan) kamppailemaan hengestään. Meteoriitille olisi siis suonut mysteerin säilyvän aina viimeiselle sivulle asti.


Jos kirjaa pysähtyisi liikaa analysoimaan, heristelevälle sormelle siis löytyisi toki töitä. Alussa salaisuuksia pedataan ja valmistellaan kuin Iisakin kirkon... alustavia... piirrustuksia... ontuva metafora, keskeytän. Rachelia johdatetaan satakunta sivua hahmon luota toisen luokse jännitystä nostattaen ja nostattaen - ennen kuin päästään itse asiaan ja kuullaan itse meteoriitista. Tätä pahempi synti on muutamaan otteeseen viljelty "hän ei voinut aavistaakaan, miten kaikki menisi pian pieleen"-nostatus, joka ei mielestäni istu luonnollisesti yhteenkään kirjaan ikinä.


Ei voi myöskään antaa puhtaita papereita juonen vuoristoratamaisuudelle. Tällä tarkoitan sitä, kuinka hahmot sinkoutuvat vaarasta toiseen kuin raiteilla ja kaikki näkemisen ja kuulemisen arvoinen isketään vasten heidän kasvojaan matkan varrella. Tämä vähättelee hahmojen roolia. Otsakameralla varustettu simpanssikin olisi onnistunut keräämään samoissa olosuhteissa melkein yhtä paljon vihjeitä. Ja kun Rachel aina välillä käyttää aivojaan ja toimii aktiivisesti, hän astuu tehokkaasti tiedemiesten varpaille kysymällä juuri oikeita kysymyksiä ja esittäessään sattumalta juuri sopivasti kaukaahaettuja teorioita.

Hahmot vaihtelevat ohuiden ja karikatyyrien välillä. Karikatyyreista pahin on lieromainen republikaanisenaattori Sexton, jonka jokaisen mielenliikkeen lukija pystyy helposti ennakoimaan tuhansien yhtä kliseisten esikuvien vuoksi. Siviilitutkijoiden luonne rajoittuu raisuun kielenkäyttöön ja hassutteluun, joskin väkinäisesti mukaan ahdettu kevyt romanssi on pakottanut kirjailijan keksimään yhdelle hahmoista kliseisen ja traagisen taustatarinan. Romanssi kulminoituu kirjan juonen jo päätyttyä ja on tarpeettomuudessaan ja kirjan suurien tapahtumien jälkimainingit sivuunheittäessään korniuden huippu.


Kaikesta huolimatta Meteoriitti viihdyttää. Salaliitto ja tieteelliset selitykset ovat tarpeeksi herkullisia, jotta muun ei anna liikaa häiritä - ja juuri salaliittosipuli kerroksineen on kuitenkin tämänkaltaisen kirjojen ydin.

2 kommenttia:

  1. Tämä on minusta "se parempi" ei Langdon-kirja Brownilta. Lukemisesta on tosin jo muutama vuosi aikaa, mutta viihdyin kyllä silloin, vaikken kauhean hyvin muista kirjan tapahtumia. Jotain siellä jään alla taisi olla... =D Brownit on juuri sellaisia mukavia hetken viihdyttäjiä, vaikka eivät tarjoakaan mitään suurta kirjallisuutta; minä tykkään silti. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se toinen ei-Langdon-kirja on ilmeisesti Murtamaton linnake? Tämä oli minulle ensikosketus Browniin ja ajattelin että jossain vaiheessa voisi lukea lisääkin. Jotenkin olen vain tähän asti vierastanut Da Vinci -koodia ja niitä muita. Saa nähdä mikä seuraavaksi käteen tarttuu :)

      Poista