tiistai 23. heinäkuuta 2013

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase (316 s., Otava 1984)

Ensirakkaus kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan. Poika ja tyttö - molemmat juuri siinä herkässä teini-iässä että hyvät ja kauniit ajatukset muuttuvat hölmöiksi sanoiksi ja tulevat ulos juuri väärään aikaan ja väärässä paikassa. Tai siltä se aikuisen lukijan silmään saattaa näyttää: kaiken töksäyttelyn ja kuohunnan keskellä rakkaus kipinöi kahta kovemmin.

Allu Korva on koulunsa juuri päättänyt 16-vuotias pojankolli. Allu on älykäs mutta kohdentaa älykkyyttään valikoivasti. Turhat asiat ja ihmiset haukutaan lyttyyn tai painetaan sivuun. Siitä huolimatta maailmassa riittää kiehtovia asioita ja kaiken sen ymmärtämisessä ja pohtimisessa palaa Allun pinna kerran jos toisenkin.

Allun kesäloma saa kurjan käänteen kutsun käydessä Torvenkylän maalaispitäjään heinätöihin. Maalaiselämän sietämätön junttius ja vilpittömät juntit saavat Allun käämit kärähtämään, mutta juuri ajoissa kuvaan astuu Kerttu - yhtä lailla teini-iän pieksemä ja suoraan puhuva ilmestys, jonka edessä Allu menee ensimmäisen kerran sanattomaksi. Roihahtaa kesäromanssi, joka estää nuorten selkeän ajattelun koko kiihkeän kuukauden ajan.

Härkösen esikoisromaani on suorastaan hulvaton. Allun huomiokyky on pistämätön ja hän raatelee palasiksi jokaisen näkökenttäänsä eksyvän vähemmän kuin täydellisen asian. Allun päänsisäinen monologi on kevyttä lukea ja erittäin monipuolista. Vitsit eivät vanhene missään vaiheessa eikä monologiin siirtyminen tunnu kertaakaan häiritsevältä kerronnan katkaisemiselta. Ja kun Allu alkaa vähitellen lämmetä maalaisidyllille ja sen ihmisille, on näitä sympatia-armopaloja mukava lukea.

Siinä missä Allu on päänsä sisällä monipuolinen ja tarkkanäköinen ajattelija, joka analysoi omaa elämäänsä kohtuullisen kypsästi, on hänen ulosantinsa juuri niin kiusallisen mahtailevaa ja polleaa kuin sen pitääkin olla. Nuorten kieli Häräntappoaseessa on uskottavaa ja kaiken ruokottomuuden ja solvaamisen alta paljastuu hieno kuvaus nuorisoporukan dynamiikasta.

Kieleen liittyy myös koko ensiromanssin kutkuttava kiusallisuus. Välillä tuntuu, että Allu ja Kerttu eivät saa edes vahingossa ainuttakaan lausetta kuulostamaan siltä kuin sen pitäisi ja tekee mieli huutaa kirjan sisään "Olisit vain sanonut niin kuin ajattelit! Ei noin!" Mutta sellaistahan se on! Sen vuoksi myös kuvaus siitä, kuinka Allun koko kyky ajatella menee sekaisin kesän ja romanssin edetessä on vakuuttava. Perhoset vatsassa välittyvät hyvin lukijalle asti.
 Härkönen kirjoittaa sellaisella itseluottamuksella ja asenteella, että ei ole ihme että kirjan jokainen sivuhahmokin pursuaa elinvoimaa. Toisaalta tietyt sivuhahmot tuntuvat välillä ehkä turhankin idyllisiltä maalaisfarssistatisteilta, ja siitä minun pitäisi periaatteessa kirjoittaa jotain kritiikkiä, mutta Härkönen saa silti jokaisen hahmon ja repliikin istuvan kuvaan tarpeeksi uskottavasti. Uskottavuutta lisää se, että Allun ongelmalliset äiti- ja isäpuolisuhteet kaupungissa eivät muodosta stereotyyppistä vastakkainasettelua maaseudun huolettomuuden kanssa vaan kumpaankin ympäristöön liittyy oma kasansa niin hyviä muistoja kuin monimutkaisia ongelmia ja ihmissuhteita.


Häräntappoase on kestänyt aikaa uskomattoman hyvin. Jos LP:iden tilalle vaihtaisi Spotifyn ja hahmoille laittaisi kännykät taskuun, kirja voisi yhtä hyvin sijoittua tähän kesään. Yhtä lailla uskon että voin uskottavasti tunkea kirjan myös omien lasteni käteen viidentoista vuoden päästä.

Ja selvisipä samalla sekin iäisyyksiä askarruttanut asia, että mikä se häräntappoase oikein on. Olisi tietysti pitänyt arvata.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Annika Idström: Sinitaivas

Annika Idström: Sinitaivas (263 s., WSOY 1980)

Sinitaivas on kertomus neljän aikuisen naisen ystävyydestä ja siitä, kuinka kaukana unelmistaan he huomaavat olevansa. Tai vielä paremmin - kuinka kaukana edes unelmiensa ymmärtämisestä he ovat. Jokainen naisista haluaisi olla vahva ja onnellinen, mutta näkymien ollessa lohduttomat he kanavoivat vahvuuden rippeensä itselleen vakuutteluun, valehteluun ja toissijaisiin tavoitteisiin.

Idströmin esikoisteoksen vahvuus on monipuolinen ja uskottava hahmokuvaus - ja varsinkin naiskuvaus. Jokainen neljästä päähenkilöstä on elävä ja erilainen. Virpi huomaa eronsa jälkeen, että hänellä ei oikeastaan ole elämässään mitään selkeitä tavoitteita. Niinpä hän ei tiedä, löytyykö mielenrauha uuden miehen, työpaikan vaihdoksen vai lapseensa keskittymisen avulla. Toini elää omituisessa symbioosissa änkyrän teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Suhteen kumpikin osapuoli vangitsee toisensa neljän seinän sisälle ja sotaa käydään siitä, voiko äiti viipyä töiden jälkeen kauppamatkalla tai tuoda enää koskaan kotiinsa miestä.

Sirpa on pieni ja arka kotiäiti, joka ei ymmärrä, halua ymmärtää tai uskalla vaatia mieheltään onnellista elämää, vaan miettii arjen pelastamista vielä senkin jälkeen kun mies on jäänyt kiinni suhteesta. Hän on naisista se, jonka muut odottavat kiihkeimmin ymmärtävän arvonsa ja puhkeavan kukkaan. Sointu on ulkoisesti vahva, naisellinen ja päämäärätietoinen opiskeleva taksikuski, joka on nelikon dynamo kunnes hänen omat ongelmansa alkavat paljastua. Sointu on joutunut omat selviytymisstrategiansa valitsemaan jo kauan sitten.

Naisten konkreettiseksi ja sitäkin hankalammin saavutettavaksi päämääräksi muodostuu tansseihin pääseminen. Se on valo tunnelin päässä kaiken muun mennessä huonompaan suuntaan. Tansseihin ei lähdetä välttämättä hakemaan miestä vaan enemmänkin pois jostakin muusta. Pois koruttomasta lähiökämpästä, pois hallitsevan miehen luota, pois tyttären rautaisesta otteesta ja pois normaalista maailmasta. Tansseihin ladattu toivo paremmasta huomisesta on vääjäämättä liian suuri - niitä naiset odottavat kuin Toista Tulemista - eikä lukijalle ole yllätys, että tanssien jälkeen todellisuus puskee jälleen vääjäämättä päälle. Silloin selviytymisstrategioiden olisi parasta olla valmiina.

Neljän naisen välinen vuorovaikutus antaa kullekin naiselle mahdollisuuden olla ajattelematta itseään liian suoraan. Se, että heillä on tilaisuus olla tuomitsematta toisiaan heikkoudesta ja päämäärättömyydestä antaa heille itselleen jatkoaikaa. Ja ehkä jos tai kun joku heistä pääsee jaloilleen, hän vetäisi muutkin kuiville. Ehkä se tapahtuisi kuin itsestään. Toisaalta kun joku naisista on lopulta ymmärtämässä jotakin ratkaisevaa itsestään tai saamassa liian helpon kortin onneen, muut alkavat ahdistua tai kyräillä. Toivo ja pelko ovat yhtä aikaa läsnä.


Sinitaivas huokuu joka riviltään vahvaa 80-luvun vaihteen tunnelmaa. Kyseenalaisten sisustusratkaisujen ja asuvalintojen lisäksi tämä välittyy jotenkin vaivihkaa naisten ajatuksista ja suhtautumisesta kirjan moniin vieraileviin miehiin. Perinteinen käsitys miehestä elättäjänä ja onnen ja tasapainon takeena tavallaan välkkyy. Se hyppää esiin niin vanhemman kuin nuoremman sukupolven suusta, tosin jälkimmäinen ei oikein osaa itsekään ymmärtää mitä ajattelee.

Kirjan päähenkilöksi voidaan katsoa Virpi, jonka omia äiti- ja sisarussuhteita käsitellään kohtuullisen paljon. Siitä huolimatta Virpin hahmo jää naisista eniten statistin rooliin - ehkä juuri siksi, että näkökulmahenkilönä hän ei esiinny niin värikkäästi kuin muut vaan toimii joukon silminä ja kertojana. Tämän vuoksi eksymiset Virpin lapsuuteen ja lapsuuskotiin tuntuvat hieman rasitteilta, sillä muiden naisten tarinat vievät helpommin mukanaan. Vaikka Virpin omakin tarina saadaan päätökseen ja hänen perheongelmiensa kuvaus on parhaimmillaan mehevää, kirjan henkiseksi päätökseksi nousee Soinnun tarinan loppuhuipennus. Soinnun tarina onnistuu myös tavallaan niputtamaan yhteen ne ongelmat, joita jokainen naisista käsittelee.

Sinitaivas oli juuri sellainen kirja, jollaista olin metsästänyt Kasarikirjakesän hengessä: täynnä ajan henkeä niin puitteissa kuin ajatuksissa sekä pseudonostalgisia (enhän ollut vielä edes syntynyt) yksityiskohtia.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Teuvo Saavalainen: Ja poika vaikenee

Teuvo Saavalainen: Ja poika vaikenee (251 s., Gummerus 1984)

Ja poika vaikenee on riipaiseva kertomus syyllisyydestä ja surusta. Kertojan poika tekee nuorena itsemurhan kahlattuaan läpi tuskaisen ja sairaalareissujen katkoman, lyhyen elämän. Isän, joka itsekin on taistellut koko elämänsä ajan oman mielenterveytensä kanssa, kohtalona on jäädä loppuelämäkseen pyörittämään loputonta kiduttavien tunteiden ja mahdottomien kysymyksien karusellia.

Tuskallisinta miehelle on, että poika ei ollut tavoittamattomissa. Hän puhui ja kuunteli, selitti tuntojaan, ja näin hän pääsi lopulta kuolemaan kuin vahingossa, ennen seuraavaa lohdutusta tuovaa suunnitelmaa tai keskustelua. Isä kokee olevansa vastuussa jo pelkästään pojan siitettyään, ja hän näkee koko pojan elämän yhtenä kidutuksentäyteisenä, kristusmaisena saattona teuraalle. Oman roolinsa hän näkee tappajana, pyssyn kantajana, siinä missä muidenkin.

Suru, syyllisyys ja samalla loputon katkeruus ja mustuus. Miksi juuri oma poika? Ja miksei lempeästi pois lentäen vaan kidutettuna, joka askeleella lyötynä ja elinkelvottomaksi asetettuna? Miksi sellainen on kiltin ja reilun osa? Miksi poika eikä hän itse? Isä on oma syyttäjänsä, puolustuksensa ja oikeuslaitoksensa. Kun paine kasvaa liian suureksi, hänen täytyy päästää se ulos omana verenään, ulvontana tai nauruna.

Hulluus puskee kirjasta vahvasti, ja jollakin tavalla se onnistui tökkimään sopivia paineonkaloita oman pääni sisällä. Näin muutama ilta sitten, luettuani kirjaa juuri ennen nukkumaanmenoa, unta jossa ulvoin ja itkin, kauhistuin omaa hulluuttani ja ulvoin ja itkin kahta kauheammin. Olen ennenkin nähnyt unia, joissa raivoan tai huudan  – puran kai sillä tavalla paineita, joita aina pääsee kertymään – mutta yhdistettynä tämän kirjan maailmaan uni pääsi oikein oikeuksiinsa. Tämän kokemuksen jälkeen kirjan lukeminen tuntui erityisen intensiiviseltä ja isän vauhkona laukkaava mieli jotenkin pelottavasti tutummalta. Omakin stressini kun oli lähtöisin omasta pojasta, olkoonkin että levottomasti nukkuvasta seitsenkuisesta.

Isä kuvaa vuorotellen pojan lapsuutta, sairastelun ja pahoinvoinnin vuosia sekä omaa ja perheensä elämää ennen ja jälkeen itsemurhan. Hän kuvaa muuta maailmaa - uskonnollisuutta, ilmassa roikkuvaa ihmislähtöistä maailmanloppua ja ihmisten valheellista onnellisuutta - katkerasti ja pessimistisesti.

Isän ajatukset kiertävät kehää, kuten ne tekevät todennäköisesti hamaan loppuun asti kunnes kuolema hänet siitä taakasta vapauttaa. Harmillisesti niin tekee paikoin myös kerronta. Toisto on tehokeino, mutta tunteista ja ajatuksista katoaa hieman painokkuus kun ne toistuvat moneen kertaan samoin sanoin, fraasimaisesti. Näin isän raastava mielenvikaisuus ja orastava repeäminen tavallaan taantuu edestakaisin heijaukseksi ja itselleen mantrojen hokemiseksi. Olisin kaivannut että kierrokset olisivat vain nousseet loppua kohden.

Tässä kohden huomio alkoi kiinnittyä myös juoneen tai tavallaan sen tynkämäisyyteen. Pojan vaiheet on nopeasti käyty pääpiirteissään läpi, ja kirjan loppupuolisko esittelee enää hyvin vähän uutta "todistusaineistoa" tapaukseen - saati uusia tunteita tai ristiriitoja. Jos olisin lopettanut lukemisen kirjan puoliväliin, lukukokemus olisi ollut melkein sama.

Lukukokemus siis tasaantui loppua kohden eikä alkupäivien uni enää toistunut - ehkä hyvä niinkin. Parhaimmillaan Ja poika vaikenee onnistui kuitenkin riipaisemaan sellaisella tasolla, että tuntuisi vääryydeltä keskittyä liikaa sellaisiin pikkuseikkoihin kuin rakenne, juoni tai kieli. Yritän siis aktiivisesti unohtaa kirjan puutteet, mikä varmasti tapahtuukin pian, ja jäädä omalta osaltani hautomaan päässäni sitä lohdutonta vyyhtiä, jonka yksi pää johti siihen, että poika lopulta - Saavalaisen nerokkain omin sanoin - surmautui.

Ja poika vaikenee on Finlandia-ehdokas vuodelta 1984.