Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (130 s., WSOY 2010)
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun luin tämän Mielensäpahoittajan. Ajattelin että se olisi ollut sellainen oikea romaani, sellainen mitä Antti Tuuri kirjoittaa ja Kalle Päätalo kirjoitti. No oliko se? Kyllä ei ollut mikään romaani.
Eivät ole alkuperäisiä nämä kertomukset - tätä kirjaa varten kirjoitettuja - ensin käsin ja sitten kunnollisella kirjoituskoneella puhtaaksi naputeltuja. Ovat olleet radiokuunnelmia aikaisemmin. Sellaisia, että niitä olisi pitänyt kuunnella johonkin hyvään tahtiin. Kerran viikossa on hyvä tahti. Nyt näitä on tässä neljäkymmentä peräkkäin, mutta maltanko pitää viikon taukoa jokaisen välissä, niin että ehtisi oikein nousta taas vesi kielelle? Kyllä en malttanut.
Ovat siis alunperin käsikirjoituksia, nyt tavallaan pakinoita. Rehellinen pakina olisi irrallinen, siinä veisteltäisiin ja virnuiltaisiin ja sitten voisi taas laittaa naaman peruslukemille. Mutta näissä on tietenkin myös tavallaan juoni ja järjestys, tapahtumat etenevät jutusta toiseen ja tähän kertojahahmoon joutuu pääsemään paremmin sisälle loppua kohden. Joutuu siis kuitenkin ajattelemaan ja elämään tämän Mielensäpahoittajan mukana, kyllä ei tästä selviä päivittelemällä ja virnistelemällä.
Ja nämä tarinathan kertovat juuri sellaisista tärkeistä asioista, joista jokainen vähääkään mistään ymmärtävä on jo pahoittanut itsekin mielensä, tai ainakin pitäisi katsoa peiliin ja alkaa pahoittaa. Tai edes ymmärtää sellaisen ihmisen elämää ja ajatuksenjuoksua joka näkee asiat siinä tärkeysjärjestyksessä kun pitäisi. Nimittäin tässä järjestyksessä. Kyllä voitaisiin kirjoittaa enemmän sellaista kirjallisuutta, joka ei tällä tavalla valottaisi erään sukupolven maailmaa, ainakaan näin hirtehisesti ja sopivasti mutkia oikoen.
Kirjojahan kirjoitetaan sillä tavalla että valitaan joku iso teema ja joku sopiva maisema ja sitten pyöritellään sitä teemaa. Lappi on hyvä maisema, siellä voi vaellella. Kuuletko Kyrö? Vaellellaanko tässä kirjassa? Kyllä ei vaellella. Tässä vain tehdään ihan normaaleja asioita ja valitetaan niistä aina kun on syytä. Eli ihan koko ajan. Niin mistäkö valitetaan? Siitä nimittäin, että kaikki eivät suostu uskomaan että Mielensäpahoittaja olisi ihan tyytyväinen jos saisi kuulua omaan aikaansa, ja että kenenkään ei tarvitsisi alkaa erityisesti miellyttää ketään suuntaan tai toiseen.
Ps. Niin en minä tästä kirjasta mitään maksanut kun kirjastosta tämän lainasin, mutta kyllä minä niin olisin mieleni pahoittanut jos en olisi tätä saman tien mukaani saanut vaan joutunut varaamaan. On nimittäin yleensä lainassa tällaiset kirjat, tai ainakin pitäisi olla.
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun luin tämän Mielensäpahoittajan. Ajattelin että se olisi ollut sellainen oikea romaani, sellainen mitä Antti Tuuri kirjoittaa ja Kalle Päätalo kirjoitti. No oliko se? Kyllä ei ollut mikään romaani.
Eivät ole alkuperäisiä nämä kertomukset - tätä kirjaa varten kirjoitettuja - ensin käsin ja sitten kunnollisella kirjoituskoneella puhtaaksi naputeltuja. Ovat olleet radiokuunnelmia aikaisemmin. Sellaisia, että niitä olisi pitänyt kuunnella johonkin hyvään tahtiin. Kerran viikossa on hyvä tahti. Nyt näitä on tässä neljäkymmentä peräkkäin, mutta maltanko pitää viikon taukoa jokaisen välissä, niin että ehtisi oikein nousta taas vesi kielelle? Kyllä en malttanut.Ovat siis alunperin käsikirjoituksia, nyt tavallaan pakinoita. Rehellinen pakina olisi irrallinen, siinä veisteltäisiin ja virnuiltaisiin ja sitten voisi taas laittaa naaman peruslukemille. Mutta näissä on tietenkin myös tavallaan juoni ja järjestys, tapahtumat etenevät jutusta toiseen ja tähän kertojahahmoon joutuu pääsemään paremmin sisälle loppua kohden. Joutuu siis kuitenkin ajattelemaan ja elämään tämän Mielensäpahoittajan mukana, kyllä ei tästä selviä päivittelemällä ja virnistelemällä.
Ja nämä tarinathan kertovat juuri sellaisista tärkeistä asioista, joista jokainen vähääkään mistään ymmärtävä on jo pahoittanut itsekin mielensä, tai ainakin pitäisi katsoa peiliin ja alkaa pahoittaa. Tai edes ymmärtää sellaisen ihmisen elämää ja ajatuksenjuoksua joka näkee asiat siinä tärkeysjärjestyksessä kun pitäisi. Nimittäin tässä järjestyksessä. Kyllä voitaisiin kirjoittaa enemmän sellaista kirjallisuutta, joka ei tällä tavalla valottaisi erään sukupolven maailmaa, ainakaan näin hirtehisesti ja sopivasti mutkia oikoen.
Kirjojahan kirjoitetaan sillä tavalla että valitaan joku iso teema ja joku sopiva maisema ja sitten pyöritellään sitä teemaa. Lappi on hyvä maisema, siellä voi vaellella. Kuuletko Kyrö? Vaellellaanko tässä kirjassa? Kyllä ei vaellella. Tässä vain tehdään ihan normaaleja asioita ja valitetaan niistä aina kun on syytä. Eli ihan koko ajan. Niin mistäkö valitetaan? Siitä nimittäin, että kaikki eivät suostu uskomaan että Mielensäpahoittaja olisi ihan tyytyväinen jos saisi kuulua omaan aikaansa, ja että kenenkään ei tarvitsisi alkaa erityisesti miellyttää ketään suuntaan tai toiseen.
Ps. Niin en minä tästä kirjasta mitään maksanut kun kirjastosta tämän lainasin, mutta kyllä minä niin olisin mieleni pahoittanut jos en olisi tätä saman tien mukaani saanut vaan joutunut varaamaan. On nimittäin yleensä lainassa tällaiset kirjat, tai ainakin pitäisi olla.
Hih, tämä oli kyllä ihan hyvä kirja ;)
VastaaPoistaKyllä näin täytyy sanoa :) Tästä tykkäämättä oleminen on luultavasti mahdotonta.
PoistaMinä tykkäsin Mielensäpahoittajista paljon. :) Hyvä ja erittäin kirjaan sopiva bloggaus sinulla.
VastaaPoistaKirja herätti minussakin uinuvan Mielensäpahoittajan, eli se täytti tehtävänsä mainiosti! :)
PoistaOih, tämä on kyllä osastoa puhuttelevan ihana!
VastaaPoistaVoisiko sanoa, että Mielensäpahoittaja ei näytä pyrkivän paljoon mutta saavuttaa sitäkin enemmän. Kyllä ei voi olla tulematta korvamatoa tästä kirjasta :)
Poista