torstai 16. toukokuuta 2013

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (Gummerus, 2012 (3.p.)
(alkup. Insecte, 2006).

Ranskalaisen Claire Castillonin Äidin pikku pyöveli on kokoelma, jonka yhdeksässätoista novellissa sukelletaan äitien ja tyttärien myrskyisiin suhteisiin. Novellien tunnelma vaihtelee avoimen räiskyvästä pelottavan rauhalliseen, mutta seesteistä ei meno ole yhdessäkään perheessä.

Äidin ja tyttären suhde on novelleissa kuin kuminauha. Eroon voi pyristellä mutta vain paukahtaakseen takaisin tai vetääkseen toisen perässään. Suhteessa voidaan imeä verta ja toinen silti vain ojentaa kättään saadakseen lohdutuksen, hyväilyn ja uuden puraisun.

Castillonin henkilöt ovat suoria ja rehellisiä, sanovat kursailematta mitä ajattelevat eivätkä häpeä rumiakaan ajatuksia. Suorapuheisuudesta osaksi pääsevät lukijan lisäksi myös muut hahmot - siis äidit, tyttäret ja isät, joista viimeksimainituilla on novelleissa erityisen kiusallinen sivustakatsojan rooli niin hyvässä kuin pahassa: isät hengittävät vapaasti jos vaimon tai tyttären viha ei sinkoa heitä kohti.

Tapahtumat ovat arkisia, yksityiskohdat häiritsevän tuttuja ja kodit niin myrkyllisiä, että ovien paukahduksia kavahtaa. Arjesta hypätään keveästi absurdin puolelle ja takaisin. Raja ylitetään paikoin niin vaivihkaa ja nopeasti, että aina ei pysy kärryillä, liikutaanko arkitodellisuudessa vai mielikuvissa. Nämä hyppäykset ovat kuitenkin sopivan lyhyitä ja mehukkaita ja ne jäävät mukavasti vaivaamaan. Novellien todellisuus on sen verran karmeaa ja karua, että meno on häiritsevää kummassakin ulottuvuudessa.


Novellit ovat sopivan mittaisia (muutamasta sivusta reiluun kymmenen) ja niitä ahmii mielellään usean putkeen. Tällä tavoin kuitenkin paljastuu, että tarinoiden asetelmissa on liikaa saman toistoa. Äiti-tytär-suhteissa tuntuu olevan vain muutama perustyyppi, karkeasti jaoteltuna: äiti vihaa tytärtään, äiti rakastaa tytärtään liikaa, tytär vihaa tai häpeää sairasta tai vanhaa äitiään tai tytär yrittää ymmärtää äitiään. Variaatio on hieman liian pientä ja tämän vuoksi sekaan olisi oikein hyvin sopinut muutama novelli, joissa tunnelma olisi ollut täysin erilainen - rehellisesti positiivisempi ja tempo rauhallisempi. Näin kokoelman "syke" olisi välillä rauhoittunut ja samankaltaisetkin aiheet olisivat tuntuneet tuoreemmilta.

Taaperoperheen isänä Castillonin pureskelemat ongelmat eivät ole vielä minulle ajankohtaisia ja isän ja lapsen suhteissa on tietysti oma, hieman erilainen leimansa, mutta kokoelma tekee siinä mielessä tehtävänsä että se saa pääni täyttymään erilaisista skenaarioista, hälytyssignaaleista ja korjaussuunnitelmista. Tämänkin vuoksi olisi ollut mukavaa, jos kokoelmaan olisi ekynyt edes jokunen toivoa antava novelli. Luulisi pyyteettömän rakkauden kukoistavan Pariisissakin.

3 kommenttia:

  1. Olipas mainiota törmätä tähän kokoelmaan. Olen samaa mieltä kanssasi, että novelleissa olisi saanut olla enemmän vaihtelua. Minä väsyin kokoelman loppupuolella ja aloin ahdistua että eikö mikään koskaan onnistu, alussa jaksoin vielä innostua. Mutta hienosti Castillon kyllä kirjoittaa, sitä ei käy kieltäminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja hupsis, kommentoinpa väärällä profiililla, mutta haitanneeko tuo. :)

      Poista
    2. Kun kokoelmassa liikutaan absurdin puolella, niin ehkä se on todella hieno monitasoinen kikka: absurdi määrä tuskaa ja ahdistusta :)

      Poista