Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät (Otava, 2013)

Tua Harno marssittaa lukijan silmien eteen melkoisen ihmiskohtalokavalkadin reilun kahden ja puolen sadan sivun puitteissa. Ne jotka jäävät kertoo helsinkiläisen Hernkilin suvun tarinan kolmen sukupolven näkövinkkelistä. Suurten päätösten edessä oleva Frida yrittää ymmärtää, minkälainen ihminen hän on. Onko hän niitä, jotka menevät rikki jos jäävät, vai niitä jotka aina vain lähtevät? Isänsä Raimon ja isoisänsä Pojun kohtaloiden perusteella Fridalla ei tunnu olevan edes syytä olettaa, että kolmatta vaihtoehtoa - sitä että kaikki menisi hyvin - olisi olemassa. Voi toki aina valita olla yksin, perhesuhteiden koukkujen ulottumattomissa.


Frida siis yrittää selvittää, mikä versio suvun kirouksesta sanelee hänen tulevaisuutensa. Varsinaisia kertojia on vain kaksi, Frida ja hänen poikaystävänsä Emil. Pojun ja Raimon tarinat kerrotaan kolmannessa persoonassa, Fridan äänellä ja kommenttiraidalla varustettuna. Perspektiivien rytmitys on harkittua ja se toimii, mistä todistaa se, että huolella asetetut "koukut", eli vihjaukset asioista, jotka selitetään kunnolla vasta myöhemmin, eivät häiritse, vaikka yleensä alan sellaisten kohdalla kiemurrella hermostuneesti. Aikajana on kieroutunut myös siksi, että Frida alkaa omassa tarinassaan tutustua sukunsa historiaan vasta kirjan loppuvaiheilla, jolloin hän tavallaan "saa kiinni" muut perspektiivit.

Pojun tarina on polveileva ja se vie miehen Suomesta Amerikan kautta Honkongiin ja takaisin Amerikkaan. Se on tarina puolesta tusinasta naisia ja vielä pidemmästä liudasta lapsia, jotka hän jättää peräänsä. Poju on siis tarinan lähtijä. Raimo puolestaan on päättänyt jäädä ja onnistua saamaan kaiken - siis säilyttämään oman persoonansa ja olemaan samalla puoliso ja isä. Näin luvatessaan hän kuitenkin valehtelee ja kaatuu lopulta sisäänpäin pirstaloituen useaksi mieheksi, joista kokoon saadaan kursittua jotain aivan muuta kuin millainen Raimo alunperin oli.

Frida haluaa säilyttää oman identiteettinsä, minuutensa, ja sen hän katsoo vaativan yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä. Toisaalta hän on jo riippuvainen poikaystävästään ja haluaisi olla tälle vaimo ja lopulta myös lapsille äiti, kunhan se ei murtaisi häntä. Hän on joutunut seuraamaan sivusta isänsä luhistumista, ja ilman henkireikää, tapaa käsitellä asioita, Frida pelkää ettei hän pysty vaikuttamaan kohtaloonsa tarpeeksi.

Henkireiäksi paljastuu kirjoittaminen - ja lopulta nimenomaan omasta suvusta kirjoittaminen - ja oikeustieteelliset opinnot vaihtuvat dramaturgiaan teatterikorkeakoulussa. Teksti saa tässä kohden melko monta tasoa, sillä vaikka biografista kirjallisuudentutkimusta ei haluaisikaan harrastaa, on vaikea olla noteeraamatta, että tämä kuvio on kirjan sisäkannen perusteella Harnon omasta elämästä. Muutenkin olen usein allerginen sille, jos kirjan päähenkilöt puhuvat kirjoittamisen tai kirjojen tärkeydestä. Minun on jotenkin vaikea pitää sitä hahmoille ominaisena, erillään kirjoittajasta, olkoonkin että on tilanteita, joissa se on tehty hyvin ja perustellusti.

Henkilögalleria on vakuuttavan laaja ja hyvin kirjoitettu, mutta kirjan suuria ajatuksia, tai oikeastaan yhtä suurta ajatusta (kuinka olla menemättä rikki lähtemisen ja jäämisen risteyksessä), toistetaan toistamasta päästyään, henkilöstä riippuen aina hieman eri sanoin. Ja kuin alleviivatakseen tätä, Fridan ääni pomppaa usein vielä varmistamaan että lukija varmasti ymmärtää, että tässä puhutaan nyt jälleen tästä.

Tämä on ehkä myös osaltaan syynä siihen, että Pojun ja Raimon tarinat tuntuvat mielenkiintoisemmilta kuin Fridan oma. He kun eivät ole itse tietoisia siitä, että heidän kohtalonsa kulkevat yhden suuren johtoajatuksen ympärillä. Fridan tietoisuus tästä tasosta tekee hänen tarinastaan vähemmän konkreettisen, tavallaan liian tieteellisen, eikä lukija saa seurata Fridan niinkään toimivan kuin analysoivan toimiaan peräti kolmen sukupolven kokemusvaraston avulla.

Aikaisempien sukupolvien dialogi ja tapahtumat ovat hyvin kirjoitettuja, mutta nuorten, Fridan ja Emilin, keskusteluissa on paikoin kiusallisia vitsejä tai heittoja, jotka eivät kuulosta aivan luonnollisilta. Loppua kohden, asioiden kulminoituessa, tämä ongelma kuitenkin häviää.

Myös tiettyjä lukuja jäsentävät Leonard Cohenin lyriikat tuntuvat hieman kikkamaiselta. Frida muistelee isäänsä usein näiden Cohenin laulujen myötä, ja laulut tuntuvat selittävän isää enemmän kuin hyvin. Näitä kappaleita lukiessa ei kuitenkaan voi välttyä ajattelemasta, että nämä samat huomiot on esitetty muualla kirjassa vapaassa muodossa, jolloin lyriikat alkavat näyttää tekstinulkoiselta jäsennyskeinolta. Lisäksi tällaisissa asioissa rupeaa aina miettimään, miten päin "sattuvuuden" jatkumo kulkee. Sanelevatko laulujen sanat tarinaa, isän elämää vai onko isä käynyt läpi satoja artisteja löytääkseen sen, jonka repertuaarilla hän voi kommunikoida niin osuvasti tyttärensä kanssa.

Suurta Ajatusta Lähtemisestä ja Jäämisestä on myös pidettävä hieman kärjistettynä. Hajoamisen ja psykoosin laukeamisen uhan ei pitäisi olla niin voimakas (valitse väärin ja murenet), vaan päinvastoin: Fridan kulkeutumista isänsä ja isoisänsä jäljille pitäisi vahvempana ja vakuuttavampana, jos se ei olisi niin itsestäänselvää. Lukija ei missään vaiheessa pysty tarpeeksi uskomaan unelmaan Kaiken saamisesta.

Ne jotka jäävät on kuitenkin kaunis ja kunnianhimoinen. Aina kun saman asian pyörittelyä ei ole liikaa, kirjaan uppoutuu ja sen kielestä nauttii. Dialogin ja kerronnan vaihtelu on elävää, ja on kiehtovaa hyppiä sukupolvia pitkin ylös- ja alaspäin. Tuttujen hahmojen esiintymistä myöhemmin vanhempina suorastaan odottaa. Kirja on ovelasti luettavaan muotoon naamioitu sukueepos, ja toisaalta konkreettisten tapahtumien alle naamioitu ajatuksissa pyöriskely -teos. Kaikki esittämäni kritiikki on siis tavallaan positiivinen merkki - kirja jää kiinnostamaan lukemisen jälkeenkin.

Erityismaininnan saavat kirjan "jäävät" vaimot ja rakastajattaret, jotka ovat sopivan erilaisia ja sopivan samanlaisia. Heidän kauttaan Pojua oppii tuntemaan, säälimään, ymmärtämään ja vähän vihaamaankin.