Philip Roth: Nemesis (WSOY, 2013)
(alkup. Nemesis, 2010)
Kaikkia viimeisen vuoden sisään lukemiani Philip Rothin kirjoja (Ihmisen tahra, Tuohtumus ja Jokamies sekä nyt Nemesis) tuntuu yhdistävän se, että niiden päähenkilöt piehtaroivat menneiden päätöstensä muistelussa ja odottavat niiden vääjäämättömiä seurauksia hiuksiaan repien ja itseään ja olosuhteita vuorotellen syytellen.
Nemesiksessä itsensä kanssa piehtaroi Bucky Cantor, 23-vuotias nuori ja tervehenkinen alakoulun liikunnanopettaja. Tarina sijoittuu New Jerseyn Newarkiin kesälle 1944, jolloin kaupungissa riehuu paha polioepidemia. Bucky valvoo kesätöinään leikkikenttää, jossa hän pelaa poikien kanssa softballia päivästä toiseen. Bucky välittää pojille isoisältään oppimia miehuuden ihanteita ja ennenkaikkea pitää poikien mielialan korkealla polion aiheuttaman pelon levitessä nopeasti läpi kaupungin.
Urheilullisuutensa ja vastuuntuntoisuutensa vastapainona Bucky on likinäköinen, eikä hän pääse osallistumaan maailmansodan taisteluihin. Miesten lähtiessä sotaan yksi toisensa jälkeen Bucky turhautuu siihen, ettei pääse tekemään osaansa. Mitä muuta varten hän olisi vaalinut ruumiinkuntoaan ja hyveitään? Onko hän vain pelkkä paukkupatruuna? Turhautumista lisää myös kyvyttömyys taistella poliota vastaan. Tekeekö hän kaikkensa pitäessään pojat ulkona urheilemassa ja heidän mielialansa korkealla, vai toimiiko hän tietämättään taudin hyväksi?
Elämä tarjoaa myös itsekkäitä nautintoja huumaavaan morsiamen, Marcian, roolissa. Kerta toisensa jälkeen Bucky joutuu valitsemaan vastuun kantamisen ja oman onnensa tavoittelun välillä, eikä kulu päivääkään ilman että hän katuisi tekemiään päätöksiä.
Elämä heittää Buckyn eteen jatkuvasti uusia mahdollisuuksia kantaa vastuuta, olla sellainen mies joka kehtaa katsoa itseään peilistä, ja jokaisen hukatun tilaisuuden voi korvata vain entistä suuremman vastuun kantaminen. Bucky on mies, jolla ei ole rajoja - ainakaan hänen omasta mielestään - jolloin hän on valmis ottamaan aina vain suuremman ja suuremman taakan ja syyllisyyden tunteen leveille hartioilleen.
Vaikka Nemesis alkaa siis pian tuntua kovin tutulta - juutalaisen miehen itsesyytöksiä, jotka useaan kertaan toistettuna eivät jätä mitään päähenkilön sielunelämästä arvailun varaan - tämä tuttu kaava ei kuitenkaan tunnu liian kuluneelta. Buckyn sisäisissä demoneissa ja ulkoisessa maailmassa on tarpeeksi tuoretta ja erilaista muihin Rothin teoksiin verrattuna.
Rothin kerronta on hämmentävän sujuvaa, eikä ole ainuttakaan sivuhenkilöä, jonka vaiheista ei jaksaisi lukea sivukaupalla lisää. Polion riivaama juutalaisten kaupunginosa on sulavasti ja kauniisti kuvattu, ja kaikki yksityiskohdat ja sivupolut tuntuvat olevan oikeassa paikassa. Nemesis on kuin juna, tai oikeastaan käsityönä valmistettu tammihuonekalu, jota on kiillotettu tuntikausia rakkaudella. Nemesis on kirja, jonka kohdalla voi vilpittömästi sanoa kliseen, että sen lukeminen on nautinto.
Parista kohtaa lakka on kuitenkin kulunut pois liiasta kiillottamisesta. Kirjan loppua kohden tietty toisto ja asioiden rautalangasta vääntäminen ei tunnu enää tehokeinolta vaan liialliselta alleviivaamiselta. Bucky luettelee syntejään jokaisessa käänteessä, ja aivan kuin tämä ei olisi tarpeeksi, kirjan lopussa siihen asti sivussa ollut kertojaääni ilmaantuu tenttaamaan vanhentunutta Buckya ja kalastelemaan tältä ääneen jokaisen siihen asti vähänkin epämääräisenä pysyneen tunteen - ja toistaa itse johtopäätökset, joihin lukija ja Bucky ovat jo moneen kertaan päätyneet.
Lopuksi täytyy verrata Buckyn tarinaa Edgar Allan Poen William Wilsoniin. William Wilson oli keinotteleva nuori mies, jonka kaikki suuret suunnitelmat ja huijausyritykset pilasi kuin tyhjästä ilmestyvä kaksoisolento, doppelgänger, joka lopulta syöksi Wilsonin oikeutettuun perikatoon. Doppelgänger oli jonkinlainen Wilsonin omantunnon ruumiillistuma, jota Wilson ei pystynyt koskaan painamaan kokonaan syrjään. Bucky on yhtä tuomittu epäonnistumaan kuin Wilson, mutta hänen doppelgängerinsa ei ilmesty tyhjästä väärällä hetkellä, vaan hänen omatuntonsa istuu hänen harteillaan ja muistuttaa häntä jatkuvasti siitä suuruudesta ja hyvyydestä, jota hän ei koskaan voi saavuttaa. Lopputulos on yhtä vääjäämätön.
Nemesis ei siis yllätä millään tasolla, hyvässä eikä pahassa, mutta Rothin tapauksessa, odotusarvojeni ollessa korkealla, se on kirjalle enemmän kehu.
(alkup. Nemesis, 2010)
Kaikkia viimeisen vuoden sisään lukemiani Philip Rothin kirjoja (Ihmisen tahra, Tuohtumus ja Jokamies sekä nyt Nemesis) tuntuu yhdistävän se, että niiden päähenkilöt piehtaroivat menneiden päätöstensä muistelussa ja odottavat niiden vääjäämättömiä seurauksia hiuksiaan repien ja itseään ja olosuhteita vuorotellen syytellen.
Nemesiksessä itsensä kanssa piehtaroi Bucky Cantor, 23-vuotias nuori ja tervehenkinen alakoulun liikunnanopettaja. Tarina sijoittuu New Jerseyn Newarkiin kesälle 1944, jolloin kaupungissa riehuu paha polioepidemia. Bucky valvoo kesätöinään leikkikenttää, jossa hän pelaa poikien kanssa softballia päivästä toiseen. Bucky välittää pojille isoisältään oppimia miehuuden ihanteita ja ennenkaikkea pitää poikien mielialan korkealla polion aiheuttaman pelon levitessä nopeasti läpi kaupungin.Urheilullisuutensa ja vastuuntuntoisuutensa vastapainona Bucky on likinäköinen, eikä hän pääse osallistumaan maailmansodan taisteluihin. Miesten lähtiessä sotaan yksi toisensa jälkeen Bucky turhautuu siihen, ettei pääse tekemään osaansa. Mitä muuta varten hän olisi vaalinut ruumiinkuntoaan ja hyveitään? Onko hän vain pelkkä paukkupatruuna? Turhautumista lisää myös kyvyttömyys taistella poliota vastaan. Tekeekö hän kaikkensa pitäessään pojat ulkona urheilemassa ja heidän mielialansa korkealla, vai toimiiko hän tietämättään taudin hyväksi?
Elämä tarjoaa myös itsekkäitä nautintoja huumaavaan morsiamen, Marcian, roolissa. Kerta toisensa jälkeen Bucky joutuu valitsemaan vastuun kantamisen ja oman onnensa tavoittelun välillä, eikä kulu päivääkään ilman että hän katuisi tekemiään päätöksiä.
Elämä heittää Buckyn eteen jatkuvasti uusia mahdollisuuksia kantaa vastuuta, olla sellainen mies joka kehtaa katsoa itseään peilistä, ja jokaisen hukatun tilaisuuden voi korvata vain entistä suuremman vastuun kantaminen. Bucky on mies, jolla ei ole rajoja - ainakaan hänen omasta mielestään - jolloin hän on valmis ottamaan aina vain suuremman ja suuremman taakan ja syyllisyyden tunteen leveille hartioilleen.
Vaikka Nemesis alkaa siis pian tuntua kovin tutulta - juutalaisen miehen itsesyytöksiä, jotka useaan kertaan toistettuna eivät jätä mitään päähenkilön sielunelämästä arvailun varaan - tämä tuttu kaava ei kuitenkaan tunnu liian kuluneelta. Buckyn sisäisissä demoneissa ja ulkoisessa maailmassa on tarpeeksi tuoretta ja erilaista muihin Rothin teoksiin verrattuna.
Rothin kerronta on hämmentävän sujuvaa, eikä ole ainuttakaan sivuhenkilöä, jonka vaiheista ei jaksaisi lukea sivukaupalla lisää. Polion riivaama juutalaisten kaupunginosa on sulavasti ja kauniisti kuvattu, ja kaikki yksityiskohdat ja sivupolut tuntuvat olevan oikeassa paikassa. Nemesis on kuin juna, tai oikeastaan käsityönä valmistettu tammihuonekalu, jota on kiillotettu tuntikausia rakkaudella. Nemesis on kirja, jonka kohdalla voi vilpittömästi sanoa kliseen, että sen lukeminen on nautinto.
Parista kohtaa lakka on kuitenkin kulunut pois liiasta kiillottamisesta. Kirjan loppua kohden tietty toisto ja asioiden rautalangasta vääntäminen ei tunnu enää tehokeinolta vaan liialliselta alleviivaamiselta. Bucky luettelee syntejään jokaisessa käänteessä, ja aivan kuin tämä ei olisi tarpeeksi, kirjan lopussa siihen asti sivussa ollut kertojaääni ilmaantuu tenttaamaan vanhentunutta Buckya ja kalastelemaan tältä ääneen jokaisen siihen asti vähänkin epämääräisenä pysyneen tunteen - ja toistaa itse johtopäätökset, joihin lukija ja Bucky ovat jo moneen kertaan päätyneet.
Lopuksi täytyy verrata Buckyn tarinaa Edgar Allan Poen William Wilsoniin. William Wilson oli keinotteleva nuori mies, jonka kaikki suuret suunnitelmat ja huijausyritykset pilasi kuin tyhjästä ilmestyvä kaksoisolento, doppelgänger, joka lopulta syöksi Wilsonin oikeutettuun perikatoon. Doppelgänger oli jonkinlainen Wilsonin omantunnon ruumiillistuma, jota Wilson ei pystynyt koskaan painamaan kokonaan syrjään. Bucky on yhtä tuomittu epäonnistumaan kuin Wilson, mutta hänen doppelgängerinsa ei ilmesty tyhjästä väärällä hetkellä, vaan hänen omatuntonsa istuu hänen harteillaan ja muistuttaa häntä jatkuvasti siitä suuruudesta ja hyvyydestä, jota hän ei koskaan voi saavuttaa. Lopputulos on yhtä vääjäämätön.
Nemesis ei siis yllätä millään tasolla, hyvässä eikä pahassa, mutta Rothin tapauksessa, odotusarvojeni ollessa korkealla, se on kirjalle enemmän kehu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti