torstai 6. kesäkuuta 2013

Maarit Verronen: Normaalia elämää

Maarit Verronen: Normaalia elämää (153s., Tammi 2009)

On pakko aloittaa päästämällä itsestäänselvä möläytys ulos systeemistä: normaalius on subjektiivista! Noin, nyt se on sanottu eikä siihen tarvitse kiusallisesen odotettavasti päätyä tämän kirjoituksen lopuksi.

Normaalia elämää on novellikokoelma, jonka kertomuksissa hahmojen eteen heitetään tilanteita, joissa heidän moraalinen kompassinsa on koetuksella. Tilanteista ei selviä soveltamalla helppoja opittuja käyttäytymissääntöjä vaan nojaamalla vaistoihinsa - oppien siinä samalla yhtä jos toista itsestään.

Verrosen tyylistä tulee nopeasti mieleen Roald Dahl (jolta suosittelen erittäin lämpimästi novellikokoelmaa Rakkaani, kyyhkyläiseni). Tarinat ovat räväköitä, makaabereja ja ronskeja mutta silti ihmisläheisiä ja aitoja. Verronen ei kerro elämän pintapuolesta sen enempää kuin on pakko, hän sukeltaa nopeasti yksityisiin salaisiin ajatuksiin; sellaisiin, joita meillä kaikilla on - tai ainakin uskomme että kaikilla muilla on - mutta joista ei yleensä puhuta ääneen.

Ja mikä nautittavinta, ne salaiset ajatukset eivät jää ajatuksen tasolle vaan johtavat nopeasti hersyvään dialogiin ja suoraan toimintaan. Kuinka selvitä yllätysruumiista, toivottomasta hammaslääkäristä, ystävällisestä tunkeilijasta, esimiehen alkoholismista tai masentuneesta talonmiehestä? Novellit palkitsevat etenemällä juuri niin suloisesti kun ehtii toivoa.

Jokainen novelli ei tietenkään voi olla timanttinen. Joukkoon mahtuu pari kertomusta, joissa konflikti on liian ilmeinen, kärjistys liian selkeää ja reaktiot odotettavia (Vierailijat). Kokoelman aloitusnovelli, Luokkatoverit, taas on hivenen liian pliisu, eikä anna hyvää kuvaa muiden kertomusten menosta.

Verronen oli tähän asti onnistunut pysymään lukututkani ulkopuolella - tämän kokoelman nappasin kirjastosta hyvin satunnaista metodia käyttäen - joten koin iloisen yllätyksen lukemisen jälkeen: häneltä on ilmestynyt useampi novellikokoelma täysipitkien romaanien lisäksi. Jos muut kokoelmat ovat edes puoliksi yhtä energisiä, palkitsevia ja kutkuttavia kuin Normaalia elämää, uskon että tulen jossain vaiheessa suorastaan ahmimaan ne. Ehkä sopivasti joidenkin pitkien ja raskassoutuisten romaanien välissä.

2 kommenttia:

  1. Luin tässä taannoin Verrosen novellikokoelman Viimeinen lapsitähti ja petyin pahasti. On kuitenkin ollut tarkoitus antaa Verroselle toinen tilaisuus, kun monet ovat häntä niin kehuneet. Tämä alkoi kiinnostaa Dahl-vertauksesi ansiosta, koska Rakkaani, kyyhkyläiseni on todellakin verraton novellikokoelma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kokoelmien väliin mahtuu viisitoista vuotta ja iso kasa novelleja ja romaaneja, joten voi hyvinkin olla että luimme melkein eri Verrosta :) Täytyy varmaan itsekin lukea jotain alkupään tuotantoa vertailun vuoksi.

      Poista