Riikka Ala-Harja: Kanaria

Riikka Ala-Harja: Kanaria (180s., WSOY 2010)


Kanaria alkaa kuin jonkinlainen välipalakirja. Eläköitynyt telakanjohtaja Jori Nyman johtaa uutta sirkustaan Kanariansaarten talviasunnoltaan käsin, mukaan herran oikkuja toteuttamaan kutsutaan apupoika Mikko suoraan Saimaan saaresta. Uusi uima-allas pitäisi saada, teräksestä, Suomesta tuoduista osista. Nymanin kiusana on paikallisen suomalaisseurakunnan moderninpuoleinen pappi Taru, kuollut mutta muistoissa kummitteleva vaimo Silja ja hehkeä, "uutta suuntaa" edustava malilainen siivoojatyttö Dior.

Lähtöasetelmista olisi voinut syntyä raisu farssi, jossa esiin olisi marssitettu suomalaisia turisteja länsimaisine oikkuineen ja paikallistuneita eläkeläisiä kuolemanvakavine riitoineen bridgekerhon uuden välipala-automaatin väristä ja lopulta olisi lähdetty rollaattoreilla sotaan ja raahauduttu viimeisillä voimilla suomalaiselle lihapullalounaalle.

Sille tielle ei kuitenkaan lähdetä (joten alkuperäinen mielleyhtymäni Eoin Colferin kirjaan Vielä yksi juttu... ei sitten pitänytkään paikkaansa), onneksi. Päähenkilöksi ja ongelmien reaalistumaksi nousee yllättäen tuoli. Eikä mikä tahansa tuoli, vaan maailman paras tuoli.


Tuoli, jonka edesmennyt johtajan vaimo Silja nuoruudessaan suunnitteli, edustaa jokaiselle hahmolle jotakin erilaista. Nymanille se tuo mieleen vaimon pimeät puolet; epärealistiset unelmat ja niskoittelun. Mikolle, huonekalusuunnittelijalle, se on Johdatus; sen avulla hän tulee vielä jonain päivänä olemaan se, joka päättää (eikä vain sitä, kuka tuolilla saa istua). Dior näkee rikkinäisessä huonekalussa itseensä kohdistuvan, välittömän uhan.

Tapahtumat lähtevät vierimään nopeasti, mutta ei kohti suuren mittaluokan farssia vaan kohti kunkin hahmon murtumispistettä. Kuinka paljon omia demonejaan kukin kestää ja miten eliminoida ongelmien lähteet? Onko kuolleesta naisesta henkioppaana enemmän apua vai haittaa? Voiko teräksiseen kahluualtaaseen luoda uuden paratiisin ja unohtaako siinä samalla, kuinka vaimoa tuli aikanaan ojennettua?

Kanarian kieli on terävää ja nopeaa, tehokasta. Aivan aluksi sitä oli hankala seurata, mutta kun tyyliin tottui ja hahmot alkoivat käydä tutuiksi, alkoi lukeminen sujua. Luvut ovat lyhyitä, tilanteita suorastaan läiskitään toistensa perään, mikä tekee kokonaisuudesta tiiviin.

Mikon istuinfantasian ja sielunelämän sävelet ponnahtelevat uskottavasti duurista molliin ja takaisin. Johtaja Nymanin "minä olen vanhan kansan tehokas ja järkevä patruuna" -maneeri meinaa mennä välillä yli, mutta toisaalta johtajaa repivä tuska kuolleesta vaimosta saa kokonaisuuden jäämään jotenkin kiusallisesti puoliväliin. Nyman viettää koko kirjan sellaisessa laskuhumalan kaltaisessa olotilassa, jossa mahtailu ja surkuttelu kuohuvat toistensa päälle. Siivooja Diorin tarina puolestaan kaipaisi ylilyöntejä ja suurempia tunteita - puoleen tai toiseen. Nyt hahmo jää hieman tylsäksi, Dior vain "tekee työnsä" hahmona, nostaa palkkansa ja poistuu kirjasta jättämättä muistijälkeä.

Mielenkiintoisimmaksi hahmoksi nousee kuollut Silja Nyman, jonka elämän arat kohdat nousevat vähitellen esiin. Hän on tavallaan tarinan alkuunpanija, joka kirjoitti kohtalonsa tuoliin. Tuon kohtalon voimakkuus säteilee sitten tuolista saaden aikaan kaiken dynamiikan, mitä tarinassa on.

Kanaria on mielenkiintoinen kirja, juuri sellainen kuin sen ei kuvitellut olevan takakannen perusteella. Se välttää kaikki kiusallisimmat suomalaiseläkeläiset etelässä -nokkeluudet, jotka sitä varten on pedattu, eikä edes johtaja Nyman saa aikaan myötähäpeän tuskailuja (kirjailijaa kohtaan siis, johtajaa itseään kohden tietenkin sopivassa määrin). Tuoli ja sen ympärille rakentuva, suorastaan mielipuolinen aura, on kiehtova teema ja kirjan tunnelma on sopivan sähköinen alusta loppuun.