Clark Ashton Smith: Zothique

Tarinoita sammuvasta maailmasta.

Maailma vetelee viimeisiään. Hiekka pieksee asuinkelvottomaksi muuttuneita laaksoja, ja pelottavat sairaudet pyyhkivät kansoja tieltään. Kekäleenä hohtava aurinko muistuttaa, että kaikki on loppumassa.

Ihminen on ihmiselle susi, eikä kukaan edes yritä nousta sankariksi. Ainoa tavoittelemisen arvoinen asia on harhautuminen raadollisesta ja ikävystyttävästä todellisuudesta, ja se onnistuu viinistä, riettaudesta tai vallanhimosta humaltumalla.

Kaikki oli ennen paremmin, mutta menneisyys on merkityksetöntä, koska se ei enää koskaan palaa. On uuden normaalin aika.

Clark Aston Smith: Zothique. Kansi: Jani Nummela.

Ja se planeetta oli Maa

Kyllä, Zothiquen sammuvan maailman manaajat, kuninkaat, juomanlaskijat ja soturit tietävät, miltä meistä tuntuu nyt Herran koronavuonna 2021. Tämä kirja ei ole todellisuuspakoa vaan vertaistukea.

Zothique on Clark Ashton Smithin 1930-luvulla luoma maailma, johon hän sijoitti 17 novellia. Nämä novellit on nyt julkaistu suomeksi nimeä Zothique kantavassa novellikokoelmassa.

Voi että, miten kummallisen kotoisa paikka Zothique on. Kostonhimoiset velhot, paheisiinsa kaatuvat kuninkaat, huonoja valintoja tekevät epäonniset päähenkilöt, kaiken tämän imin itseeni kuin eksoottisen Yoroksen viinin. Kotoisuutta voi selittää myös se, että Zothiquen maailma sijaitsee omalla planeetallamme kaukaisessa tulevaisuudessa.

Smith kävi kirjeen- ja ajatustenvaihtoa H. P. Lovecraftin ja Robert E. Howardin kanssa, ja Zothique sopiikin nätisti näiden kaverusten töiden kainaloon. Lovecraftista muistuttavat kurjat kohtalot sekä ajoittain vierailta planeetoilta laskeutuvat olennot ja taudit. Howardin Conan-seikkailuihin vertautuvat eksoottiset maat, kuninkaat, juonittelut ja viinit.

Kauniita harharetkiä

Smithin novelleissa vallanpitäjistä tulee uhreja, ja uhrit saavat usein lopulta kostonsa. Kärsimyksestä seilataan nautintoon ja takaisin hetkessä. Lopussa odottaa yleensä kuolema tai useampi: kuolema joko poistaa tai lisää kärsimyksiä tai on alkusysäys sellaisille nautinnoille, jotka ovat sitä ennen kiertäneet kidutetut päähenkilöt kaukaa.

Toivoa ei löydy minkään kiven alta, pelkkiä kauniita harharetkiä vain. Siinä missä Lovecraftin sankarit vaipuvat ylivoimaisen vastustajan edessä, ja Howardin Conan erottuu muista rehellisyytensä ja vahvojen periaatteidensa vuoksi, Smithin hahmot ovat muurahaisia sammuvan auringon alla. Se on omalla tavallaan levollista.

Tietäös, että kuu on nouseva

Eero Nurmen suomennos on hyvä, eikä kirja ole lainkaan niin korukielinen kuin mihin olin valmistautunut. Lukija tulee viimeistään tämän kirjan myötä oppimaan sanat vaski (kupari) ja hurme (veri).

Minulla oli hieman ongelmia dialogin kanssa. Ymmärrettävästi ei ole helppoa tasapainoilla yleiskielen ja hieman dramaattisempien rekisterien välillä. Sellaiset kohdat kuin yksin hänellä on varjo heitettävänään, täysikuu on tuolloin nouseva tai tietäös saavat minut kirjassa kuin kirjassa vain jotenkin erityisen tietoiseksi siitä, että tällaista tasapainottelua on kääntäjä (ja kirjailija) aina harrastava.

Se kauhu kiinni saa

Zothique on hyvin toimitettu. M. J. Tuominen on laatinut mainion kartan ja kirjoittanut hyvän esipuheen, minkä lisäksi lukijaa hemmotellaan kattavilla novelliesittelyillä. Näiden ansiosta lukijan on helppo peilata omia ajatuksiaan novellien taustaan ja esilukijan ajatuksiin.

Kyllähän novellit nimittäin ajatuksia herättävät. Päällimmäiseksi jää ajatus siitä, että ihmisen on pakko toimia. Paikallaan olevan ihmisen saa kyllä kiinni menneisyys, nykyisyys tai tulevaisuus, ikävystyneisyys, kauhu tai kaipuu. Parempi lähteä liikkeelle ja katua kuin vajota niille sijoillensa.

Clark Ashton Smith: Zothique
toim. M. J. Tuominen, suom. Eero Nurmi
Vaskikirjat, 2021 (346 sivua)

• Zothique (Vaskikirjat)

George Orwell: Eläköön tuonenkielo!

George Orwell: Eläköön tuonenkielo! (367 s., WSOY 1998)
(alkup. Keep the Aspidistra Flying, 1936)

Ei riitä että on köyhä, jos silti pitää mittapuunaan rahaa ja laskee itsensä sen tähden epäonnistujaksi. Avain on siinä, että rahan maailmasta täytyy päästä kokonaan irti. Ei saa olla kunniallisesti köyhä, vaan laskeutua niin syvälle alennustilaan, että kunniallisuudella ei ole enää merkitystä.

Sellaisesta kolosta käsin kuvittelee Gordon Comstock 30-luvun Lontoossa käyvänsä taisteluun rahamaailmaa vastaan. Taistelu on yksityinen, koska hän ei suostu tarttumaan hyvänsuovan ystävänsä Philip Ravelstonin tarjoamaan sosialismin köyteen, ja koska rahattomassa maailmassa ei saa edes haaveilla suhteen tyttöystävä Rosemaryn kanssa etenevän mihinkään kunnialliseen vaiheeseen asti.

Gordon tekee elääkseen töitä, kunhan se ei ole kunnollista työtä, ja kirjoittaa runoja, joiden avulla hän ainakin ajoittain kuvittelee vapautuvansa rahamaailman kahleista. Katsoessaan ympärilleen hän näkee vain keskiluokan lammasmaisen alistumisen symboleja, joista näkyvin on jokaisella ikkunalaudalla kököttävä tuonenkielo. Oleellista on ymmärtää, että länsimainen sivistys käy kuolintaisteluaan ja että on vain ajan kysymys, koska pommikoneet pyyhkäisevät sen lopullisesti kartalta. Lähtökohdat alennustilan etsimiseen ovat kohdillaan silloin kun siitä ei enää välitä.

Suvun ja ystävien mielestä Gordon saattaa ehkä tehdä periaatteessa oikein antaessa itsensä vajota, mutta että käytännössä! Gordonin jalo päämäärä pysyy hänen näkökentässään niin kauan kuin taistelu pysyy yksityisenä, mutta mitä ihminen voi tehdä jos häntä ei jätetä yksin vajoamaan vaan hänelle tarjotaan viimeiseen asti vastuuta itsestään ja muista?

George Orwell ei itse pitänyt Eläköön tuonenkielo!:a onnistuneena - tosin ei ilmeisesti useita muitakaan kirjojaan. Myönnettäköön, että Gordon eksyy toistamaan samoja fraaseja rahamaailman mädännäisyydestä ja rahattoman rakkauden mahdottomuudesta turhan paljon, mutta toisaalta tietty jankkaus ja asioiden itselleen ja muille todistelu kuuluu asiaan: taistelun epätoivoisuus tulee ilmi siinä, miten paljon itsensä motivointia ja vaikuttimiensa muistelemista sen käynnissä pitäminen näyttää vaativan.

Gordon ei kaikesta valittamisestaan, kylmäkiskoisuudestaan ja vastahakoisuudestaan huolimatta ole vastenmielinen hahmo. Samalla tavoin kuin Rosemaryn rakkaus miestä kohtaan on ehdotonta, myös itse lukijana huomasin antavani hänelle jatkuvasti lisää siimaa, sillä kun joku lähtee niin hankalalle ja stoalaista tyyneyttä vaativalle tielle kuin mitä Gordon tekee, on vain kohtuullista antaa hänen kulkea se loppuun.

Gordonin tie on tietenkin matka jonkinlaiseen kypsyyteen. On riemastuttava lukea, miten Gordon onnistuu ensin olemaan täysin uskollinen aatteelleen, poraamaan siihen heti seuraavassa hetkessä itselleen porsaanreikiä ja palaamaan heti kohta entistä päättäväisemmin oikealle tielle. Lisäksi Gordonin jankuttava, rasittava, kylmäkiskoinen ja päättämätön suhtautuminen Rosemaryyn on jotenkin sympaattista.

Siinä missä Gordon ryntäilee laidasta laitaan ja siinä ohessa selkeästi kehittyy, kirjan muut hahmot ovat melko ohuita. Rosemary tarjoaa ehdotonta rakkautta alusta loppuun, Ravelstonin tuki ja kärsivällisyys eivät tunne rajoja, Julia-sisko toivoo vain Gordonin parasta oman kurjuutensa keskellä ja niin edelleen. Jos sivuhahmot vain käväisisivät kerran näyttämöllä, ongelmaa ei olisi, mutta koska niin moni heistä kulkee mukana koko tarinan ajan, heidän staattisuutensa alkaa häiritä. Ei ihme että Gordonin päässä pyörii jos hän elää nukkemaailmassa.

Orwellin teksti on kuitenkin riemukasta. Gordonin havainnot itsestään, sukulaisistaan ja maailmasta ovat hulvattomia ja osuvia. Yhteiskuntakritiikki ei ole liian ryppyotsaista vaan lukija saa jatkuvasti olla epävarma siitä, lensikö jokin pilkkakirves kohti yhteiskuntaa vai Gordonia itseään. Kritiikki on melko peittelemätöntä - joskaan ei niin alleviivatun ilmeistä kuin Eläinten vallankumouksessa - mutta koska yksinkertaistus ja jankkaus sopivat Gordonin hahmolle, se toimii.

Tervetuloa teatteriin: Lovecraftia Vantaalla

Perjantaina marraskuun 15. päivä saa Tikkurilan Teatterissa Vantaalla uusintaensi-iltansa keväällä 2013 ensimmäisen kerran pyörinyt kauhunäytelmä, H.P. Lovecraftin samannimiseen pienoisromaaniin perustuva Charles Dexter Wardin tapaus. Esityskausi on kuuden esityksen mittainen, joten liput kannattaa varata ajoissa.

Aki Järvi-Eskola ja Risto Uusikoski. Kuva: Leena Tiuri

Näytelmä kertoo Charles Dexter Wardista, nuoresta miehestä, joka ajautuu syvälle kosmisen kauhun kiemuroihin tutkiessaan erikoislaatuisen esi-isänsä elämänvaiheita. Charlesin ainoa linkki oikeaan maailmaan on Wardien perhelääkäri, tohtori Marius Willett, joka yrittää viimeiseen asti pitää kiinni nuorukaisesta ja pelastaa lopulta sen, mikä pelastettavissa on.

Lovecraftin maailmassa ei ole toivoa eikä lohtua. Tuntematon herättää kysymyksiä mutta vastauksena on vain hulluutta tai kuolemaa. Alusta asti on selvää, että kun vastakkain on ihminen ja jokin selittämätön, ihminen on auttamattomasti alakynnessä.

Lovecraftin kauhu nojaa hienovaraisuuteen, vihjailuihin ja näyttämättä jättämiseen. Kauheaa on se, jonka olemassaolo on sanaton itsestäänselvyys. Tätä hankalaa tunnelmaa yritämme tavoittaa pienellä työryhmällä. Näytelmän ohjaa Aarne Lindén ja lavalla nähdään Aki Järvi-Eskola tohtori Marius Willettinä ja allekirjoittanut nimiroolissa.

Siispä tervetuloa teatteriin marras-joulukuussa! Esityskauden jälkeen vetäydyn määrittämätömän pitkälle lomalle teatterin harrastamisesta, mutta niin kauan kuin tehdään, niin tehdään kunnolla! Ja mikäpä tehdessä kun ympärillä on hyvä työryhmä ja näytelmän takana itse modernin kauhun kantaisä.


Minun sanaani ei tietenkään kannata loputtomasti luottaa. Keväällä meidät kävi bongaamassa Linnea blogista Kujerruksia.

Esitysajat ja lippujen varaukset Tikkurilan Teatterin kotisivuilta.

Ian McEwan: Vieraan turva

Ian McEwan: Vieraan turva (138 s., Otava 2010)
(alkup. The Comfort of Strangers, 1981)


Toisiinsa leipääntynyt pariskunta matkustaa pitkälle lomalle Venetsiaan. Se, että Colinilla ja Marylla on kaikki aika maailmassa käyttää toistensa huomioimiseen vain korostaa parisuhdeen tasaisen kuollutta, päivästä toiseen yhtä kiusallista tilaa. Vaaditaan hämmentävä ja levoton ilta omituisen paikallisen pariskunnan, Robertin ja Carolinen, kanssa laukaisemaan tilanne. Colin ja Mary huomaavat yhtäkkiä nauttivansa toisistaan kuin vastarakastuneet: vaikka he eivät puhu siitä ääneen, taustalla on levottomuuden, vaaran ja alkuvoiman kohtaaminen, jopa ihan aito pelko.

Vieraan turva on nimellisesti trilleri ja se kiemurteleekin hitaasti kohti tiiviimpää tunnelmaa ja kammottavia paljastuksia, mutta sen loistava parisuhdekuvaus varastaa huomion. McEwan kuvaa herkullisen tuskallisesti niin kiusallista, kituvaa parisuhdetta, jossa ajatellaan liikaa ja tunnetaan toinen liian hyvin kuin uudelleen roihahtavaa, idealistista ja naiivia rakkauttakin. Oli Colinin ja Maryn suhde missä vaiheessa tahansa, hahmojen pieniin eleisiin ja niiden merkittävyyden ruotimiseen voi jollain tavalla aina samaistua.

Suhteen pelastamiseksi ei siis riitä haahuilu Venetsian kapeilla kaduilla tai vesibussin odottelu satamassa. Staattista toivottomuutta huokuu myös siitä kohtalaisen runsaasta määrästä näiden katujen, torien ja säätilojen kuvailua, jolla ehkä turhan montaa kappaletta on rikastettu. Sellaisena lukijana, jonka on vaikea hypätä yli "tunnelmalauseista" rakentamatta niiden selostamaa kuvaa pääni sisällä - oli kyse sitten jonkin korttelin, valon leikittelyn tai vedenpinnan kuvauksesta - tuskastun jos hahmoista ja juonesta poiketaan liian usein.

Robert ja Caroline vetävät päähenkilömme - aluksi näiden tahtomatta - kohtaamaan omaa elämäänsä ohjaavat alkuvoimaiset ajatukset ja vastustamattomat vietit. Vaikka koko kohtaaminen haiskahtaa Colinista ja Marysta häiritsevältä ja epäilyttävältä, he ammentavat siitä polttoainetta suhteensa uudistamiseen. Uhan kohtaaminen synnyttää elinvoimaa ja sumentaa lopulta arviointikyvyn.

Vieraan turva kertoo vaarallisen rakastamisesta, viettejä vastaan taistelun turhuudesta ja klassisten kohtaloiden vääjäämättömästä toteutumisesta. Isoimmalla liekillä palava kynttilä sammuu ensimmäisenä. Trilleriksi Vieraan turva on ehkä aluksi turhankin hienovarainen ja loppua kohden turhankin suoraviivainen, mutta kaukaa tarkastelluksi ihmisyyden tragediaksi se on maukas. Trillerikuvio ja ihmissuhdekuvaus täydentävät hyvin toisiaan - alun kiusalliset hotellihuonekohtaukset ovat oikeastaan romaanin parhaimmistoa - ja ainoat suvantovaiheet johtuvat Venetsian kaupunkimaisemille annetusta runsaasta huomiosta.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (115 s., Basam Books 2008)
(alkup. The Uncommon Reader, 2007)

Yleensä minua häiritsee jos kirjojen hahmot äityvät lukemaan. Yleensä, jos lukija on epätodennäköinen ("Spiff saattoi ehkä olla köyhä puolisokea orpopoika 1700-luvun Lontoon kaduilta, mutta hän ei tiennyt mitään parempaa kuin norkoilla rikkaiden ihmisten ikkunoiden takana ja lukea heidän olkiensa yli suuria klassikoita") tai yli-innokas ("Mutta kun hän sai käteensä uuden kirjan, hänen otsalleen nousi hiki, hänen kielensä tavasi jo innoissaan alkulehden kirjaimia ja hänen mielensä karkasi paikkaan, joka oli yksin hänen!"). En voi olla ajattelematta, miten osuvaa on että kirjailijan kirjoittamat hahmot pitävät lukemisesta. Olkoonkin että osa lukevista hahmoista on oikein uskottavia.

Mutta entä sitten kokonainen kirja lukemisesta, siitä kun toinen lukee? Se onkin sitten aivan toisenlainen juttu, se on metalukemista alusta loppuun. Luen kirjaa, jonka kirjoittaja on kirjoittanut hahmon, joka lukee ja huomaa sitten, kuinka lukeminen saa hänet haluamaan kirjoittaa. Lukiessani mietin mitä saan sellaisesta kirjasta irti, jossa mietitään mitä saadaan luetuista kirjoista irti.

Epätavallinen lukija on Englannin kuningatar, joka ajautuu vanhoilla päivillään kirjojen ääreen puolivahingossa. Ja kun ajautuminen on tapahtunut, harrastus syvenee monestakin eri syystä. Kirjat vievät kuningattaren oikeiden ihmisten pariin, hän voi katsoa heitä silmästä silmään ensimmäisen kerran elämässään. Lukemisesta tulee myös velvollisuus - velvollisuus tehdä se minkä on aloittanut järjestelmällisesti ja kunnolla eli velvollisuus tulla lukeneeksi ja oppia niin paljon kuin mahdollista. Ja mikä tärkeintä, lukeminen on Hänen Majesteetistaan vain niin nautinnollista.

Kuningatar ei voi olla vain yksi lukija muiden joukossa kuten hän ei koskaan voi olla vain yksi ihminen muiden joukossa. Mitä se merkitsee, jos kuningatar lukee? Se on tunnusmerkillistä, se on jo itsessään kannanotto. Kaikki eivät lue! Saati jos kuningatar haluaa sanoa jotakin, lausua kenties runon. Haluaako hallitus viestittää tätä? Eikä lukenut kuningatar malta vihkiä tehtaita tai saa tyydystystä siitä että edustustehtävät sujuvat. Lukenut ihminen ei pysy paikallaan.

Tässä vaiheessa ei varmaankaan tule kenellekään yllätyksenä, että Epätavallisen lukijan parissa tulee miettineeksi sitä, millainen lukija itse on. Miksi minä itse luen? Puhtaasti nautinnosta? Jonkin epämääräisen itsensäparantamisvimman ajamana? Sekä että. Nautinnosta, koska lukeminen ei tunnu työltä, mutta velvollisuudesta, koska niinä päivinä kun ei tekisi mieli lukea, tartun kirjaan puoliväkisin. Hyvänen aika, minullahan on Excel-taulukko, johon merkitsen päivittäin lukemani sivut! Saako lukeminen olla sekä tietoinen nautinto että tietoinen koulu?

Kuten Epätavallinen lukija osoittaa, hyvän harrastuksen taakse mahtuu motivaatio jos toinenkin. Lukija voi samaan aikaan uppouatua passiivisesti mutta antaa lukemansa samalla muuttaa itseään ja tavoitteitaan (niin lukemisen suhteen kuin elämässään yleensä). Ja siihen saa myös aktiivisesti pyrkiä. Ja kuten kuningattaren tasapainottelu hovinsa, asemansa ja tavoitteidensa välillä osoittaa, lukemisella on aina merkitystä, se ei koskaan ole tyhjänpäiväistä.

Epätavallinen lukija on herkullinen, piikittelevä ja pilke silmäkulmassa kirjoitettu, mutta siinä naitetaan niin maittavasti maailman suurin ja laimein teatteri - kuningashuone - harrastukseen, joka kaihtaa objektiivisuutta viimeiseen asti, että hyviin pointteihin ja tiukkoihin tilanteisiin ajaudutaan jatkuvasti ja väistämättä. Lisäbonuksena omaa lukulistaa voi täydentää kuningattaren mukaan.

Philip Roth: Nöyryytys

Philip Roth: Nöyryytys (146 s., WSOY 2011)
(alkup. The Humbling,  2009)

Philip Rothin kerronnassa hämmentävintä on se, että kun on aika pikakelata tarinaa eteenpäin, lukija ei kuule kelausnapin painallusta vaan hän suorastaan soljahtaa viikon, kuukauden tai vuoden päähän ja pystyy jatkamaan lukemista kuin mitään ei olisi tapahtunut. Rothin kerronnan lukeminen on siis vaivatonta sanan parhaassa merkityksessä, se on kuin joisi mehua jossa on juuri oikea määrä hedelmälihaa tai kuin jos osuisi aina mehutauon jälkeen takaisin television eteen juuri mainoskatkon päättyessä.

Nöyryytys on kolmas kirja neljän lyhyen romaanin sarjasta, joka edustaa Rothin - pitkän linjan kirjailijan - kypsää vaihetta. Kirjat ovat kompakteja, teemoiltaan itsevarmoja ja niin loppuun asti hiottuja, että niillä voisi vaikka pelata curlingia. Roth ei ole kirjailija, joka iän karttuessa siirtyisi puhumaan norsunluutorneista, menisi naimisiin omien omituisuuksiensa kanssa tai puhuisi vihdoin suunsa puhtaaksi. Sen sijaan hän käyttää tyynesti hyväkseen kokemustaan kirjailijana ja kahdeksattakymmenettään käyvänä miehenä ja tislaa niistä ehjiä tarinoita.


Nöyryytys on kertomus seitemättäkymmenettä ikävuottaan lähestyvästä teatterinäyttelijästä, Simon Axlerista. Kaikki on aina käynyt mieheltä lavalla luonnostaan: hän on osannut kuunnella ja sanoa sanottavansa sellaisella intensiteetillä, että se on tehnyt hänestä tähden. Mutta yhtäkkiä se luontevuus on poissa. Näyttelijä huomaakin näyttelevänsä, pettävänsä lavalla yleisöä ja itseään. Hänestä tulee kiusallisen itsetietoinen.

Ura katkeaa, vaimo jättää ja mies erakoituu maataloonsa. Hän huomaa näyttelevänsä romahtaneen ja romahtavan miehen roolia ja kiusaantuu kun sekään ei oikein suju. Hän on yhä liian tietoinen. Sitten pihaan ajaa nuorempi nainen, Pegeen Mike, joka antaa Simonille syyn toimia: alkaa joko paluu oikeille raiteille tai Simonin itselleen kirjoittaman draaman viimeinen, epätoivoinen näytös.

Nöyryytys kertoo siitä, mitä miehestä jää jäljelle kun hän näkee kaiken saavuttamansa vain sattumana ja illuusiona; kun illuusion murtuminen antaa ymmärtää, että sen takana oli vain hyvää onnea ja perusteetonta itseluottamusta. Ja mitä tapahtuu, kun kaikki tämä hyökkää päälle miehen elämän viimeisellä kolmanneksella, kun ihmisessä ei enää ole samanlaista kimmoisuutta taistella vastaan. Onko kaikenlainen taistelu vain oman haudan kaivamista syvemmäksi, jotta romahtaminen kävisi kahta dramaattisemmin? 

Luettuani Rothin viimeisimmän kirjan, Nemesiksen, kritisoin tapaa jolla kirjan isot kysymykset toistuvat ja niitä nivotaan yhteen kerta kerran jälkeen, aina uudelleen samoihin päätelmiin päätyen. Nöyryytyskin alkaa hieman samoilla nuoteilla: eräässä kovin pitkässä keskustelussa Simon ja agenttinsa onnistuvat pukemaan Simonin ongelman niin moniksi eri sanoiksi kuin inhimillisesti mahdollista. Sen jälkeen kerronta alkaa kuitenkin taas lentää, ja lukija huomaa lopulta kirjan päätyvän tilanteeseen, jossa kaikki nivoutuu ovelasti yhteen kuin itsestään eli juuri niin kuin pitääkin.


Silti Nöyryytyksestä jää hieman sellainen kuva, että niin kompakti kuin se 146-sivuisena onkin, se voisi olla vieläkin kompaktimpi. Simonin draama olisi saatu pyöräytettyä loppuun pitkähkön novellin mitoissakin. Niin eleganttia ja viehkeää kuin teksti onkin, Suuret Oivallukset olisivat mahtuneet pienempäänkin tilaan. Niin mielenkiintoinen kuin Simonin ja Pegeenin suhde onkin, se on lopulta vain yksi palapelin palanen. Kirjan kerronnallisen selkärangan jokainen nikama on kaunis, mutta sen tehtävänä on tässä kuitenkin vain yhdistää pää ja häntä.

Toisaalta väljästi ladottu 146-sivuinen kirja on aina tavallaan kuin venähtänyt novelli. Ja mikäpä sitä venyttäessä kun kynä pysyy kädessä niin kuin Rothilla. Kuten olen jo aikaisemmin kehunut, Roth osaa kirjoittaa sivuhenkilöitä ja pienimuotoisia elämänkaaria paremmin kuin monikaan muu, eikä lukeminen koskaan tunnu työltä.

Tai ehkä Nöyryytyksen formaatti on osa merkitystä? Hippunen elämänviisautta venytettynä pitkän päivälliskeskustelun ajalle. Ehkä sen tarkoitus on leikkimielisesti näpäyttää kärsimättömiä arvostelijoita, jotka vetelevät punakynällä yli tekstiä, joka voisi olla tehokkaampaa. Ehkä siis, niin kaukaa haettua se onkin, itse lukemisenkin pitäisi tuntua hyvältä, eikä ainoastaan sen jos kirjassa on hyvä sanomia per sivu -suhde?

En siis yhdy aivan takalehden sanoihin siitä, että Nöyryytys olisi Rothin rajuin ja siekailemattomin teos. Portnoyn tauti avasi kuitenkin pelin aikanaan sellaisella pommilla. Tai sitten tuo siekailemattomuus on niin hienovaraista ja piilotettu sellaisen lukon taakse, joka aukeaa minulle vasta kun olen tarpeeksi vanha päästäkseni jollekin salatulle taajuudelle. Minulle kirja näyttäytyi enemmänkin haikuna: muodoltaan ja sisällöltään yhtä merkityksellisenä, kauniina ja kypsänä teoksena, josta joutuu pitämään enemmän tai vähemmän vaikka sitä kuinka yrittäisi pyöritellä.

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo (245 s., Karisto 2013)

Eletään vuotta 1978 ja Kambodža kulkee vielä nimellä Demokraattinen Kamputsea. Punakhmerien kommunistinen hirmuhallinto on sortumassa ja henkitoreissaan se käy vainoharhaiseksi. Korkeissa asemissa olevia puolueen jäseniä perheineen odottaa sama julma kohtalo kuin kymmeniätuhansia ihmisiä aikaisemmin: lähettäminen pahamaineisiin vankiloihin kuulusteltaviksi, tunnustamaan salaliittonsa kommunismia vastaan ja tuhottaviksi.

Punaisten kyynelten talo on kertomus yhdestä tämän kohtalon kokevasta perheestä. Väkivaltainen kuolema odottaa entistä ministeriä Sek Prakia, tämän vaimoa Chey Chania ja heidän pientä poikaansa Sothearia, joka kulkee läpi tuskaisten päivien aliravittuna, sairaana ja äitinsä rintaa vasten painettuna.

Vankilapäivät koetaan Chey Chanin silmin. Kuulustelut, joiden ainoa tarkoitus on murtaa uhrinsa ja kirjoituttaa tällä valheellinen tunnustus ennen teloitusta, seuraavat toisiaan, kunnes Chey on valmis antamaan periksi. Epärealistinen toivonkipinä seuraa naista aina vääjäämättömään teloitukseen asti.

Perheen selviytyjä, nuori tytär Vanna, kasvaa aikuiseksi epätietoisena perheensä kohtalosta. Hänen kauttansa lukija pääsee ensin kurkistamaan punakhmerien työleirien arkeen viattoman ja luottavaisen lapsen silmin, ja lopulta...

...En ole ihan varma. Vanna ajautuu sattumien summan kautta vanhempiensa kohtalon äärelle ja suree, tietenkin. Ongelma on siinä, että Vanna suree hieman kuin eurooppalainen turisti. Sillä tavalla geneerisen järkyttyneesti. Tämä on Vannan kehityksessä selkeää takapakkia, sillä pienenä lapsena hänellä on enemmän persoonallisuutta ja aitoja tunteita. Toisaalta lapsena Vanna kommentoi jälkiviisaan ironisesti sitä, kuinka kiinalaiset tarvitsevat leipää ja kamputsealaiset aseita ja kuinka propagandapuhe on lapselle riittävää ravintoa. Vanna siis muuttuu klassisesta pilke silmäkulmassa -lapsisankarista ylipliisuksi kollektiivisen pahanolon ilmentymäksi.

Entä miksi Cheyn ja pienen poikavauvan tarina ei onnistu liikuttamaan minua niin paljon kuin olin uskonut? Olenko muka niin paatunut, että en järky siitä että ihmisiä on kidutettu ja että kaikki vangit murretaan, tai edes siitä että kaikki tapetaan, lapsetkin tapetaan? Onhan kamala ihmiskohtalo kamala. Ja sitä on oikeasti tehty.

Niin, kaikki se oli kamalaa. Teloitukset, kidutus, hirmuhallinto. Natsi-Saksassakin oli kamalaa. Keskitysleireillä oli kamalaa. Totta kai kamala on kamalaa, ja tässä on minun silmissäni kirjan ongelma. Se kun tuntuu painottavan oikein erityisesti sitä, että kamalat asiat ovat kamalia. Ja että niitä ei saa unohtaa.


Punaisten kyynelten talo on kertomus yhden perheen kohtalosta ja siten monesta ihmiskohtalosta, mutta jotenkin nämä kohtalot ovat esimerkinomaisia, oppikirjamaisia. Äidin ja pikkuvauvan tarina on kamala juuri niin monella tavalla kuin se voi olla: nöyryytystä, häpeää, ihmisarvon menettämistä, pelkoa lapsen puolesta, toivottomuutta, valheellista toivoa, kuulustelijoiden epäinhimillisyyttä, "me teimme vain työtämme". Tätä vielä korostavat tarinan lomaan sijoitetut kuulustelu- ja kidutusohjeet, vankilan säännöt ja nimilistat.

Kirjan olisi tarkoitus liikuttaa, surettaa, pysäyttää, laittaa miettimään ja saada arvostamaan perusoikeuksia, mutta kaikki on jotenkin liian läpinäkyvää. Lyönnit, sähköiskut, nälkä, lapsen retkottava ruumis. Minä en saa itse ymmärtää mitään, yhdistellä kammottavia langanpäitä tai tajuta mitään vähitellen. Se on kaikki esillä jo valmiiksi. Sen sijaan että Punaisten kyynelten talo pysäyttäisi minut, se vaikuttaa enemmän dokumentilta siitä, että aihe on pysäyttänyt kirjailijan ja hän tahtoo välittää mielikuvansa ajatus ajatukselta.

Sen sijaan että kirja olisi yksilön tarina julmuuksien keskellä, se on kirja julmuuksista käyttäen yksilöä esimerkkinä. Se vielä korostuu kirjan rakenteen ollessa sellainen, että kaikki nivotaan lopuksi yhteen, ja siinä että tarinan inspiraationa toiminut - itsessään toki erittäin pysäyttävä - kuva toistuu kannessa, kirjan lopussa ja sivuprofiiliversiona alkulehdillä.

Ja silti minusta tuntuu jotenkin pahalta ja tyhjältä, kun en pysähtynyt. Mutta siitä tässä juuri on kysymys: nämä ovat julmuuksia, joiden edessä jokainen meistä on jo pysähtynyt niin monta kertaa, että jotta vielä jaksaisimme pysähtyä uudelleen, tarvitsemme jotain henkilökohtaisempaa kuin paikalliselle kielelle käännetyt sukulaisuussanat, jotain säröisempää kuin että vanhempien menetys on surullinen asia, jotain jossa tuoksuu enemmän kokonainen ihmiselämä eikä vain sen se osa, joka alkaa vankikuljetuksesta ja päättyy muutamaa päivää myöhemmin.