Sivut

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo (245 s., Karisto 2013)

Eletään vuotta 1978 ja Kambodža kulkee vielä nimellä Demokraattinen Kamputsea. Punakhmerien kommunistinen hirmuhallinto on sortumassa ja henkitoreissaan se käy vainoharhaiseksi. Korkeissa asemissa olevia puolueen jäseniä perheineen odottaa sama julma kohtalo kuin kymmeniätuhansia ihmisiä aikaisemmin: lähettäminen pahamaineisiin vankiloihin kuulusteltaviksi, tunnustamaan salaliittonsa kommunismia vastaan ja tuhottaviksi.

Punaisten kyynelten talo on kertomus yhdestä tämän kohtalon kokevasta perheestä. Väkivaltainen kuolema odottaa entistä ministeriä Sek Prakia, tämän vaimoa Chey Chania ja heidän pientä poikaansa Sothearia, joka kulkee läpi tuskaisten päivien aliravittuna, sairaana ja äitinsä rintaa vasten painettuna.

Vankilapäivät koetaan Chey Chanin silmin. Kuulustelut, joiden ainoa tarkoitus on murtaa uhrinsa ja kirjoituttaa tällä valheellinen tunnustus ennen teloitusta, seuraavat toisiaan, kunnes Chey on valmis antamaan periksi. Epärealistinen toivonkipinä seuraa naista aina vääjäämättömään teloitukseen asti.

Perheen selviytyjä, nuori tytär Vanna, kasvaa aikuiseksi epätietoisena perheensä kohtalosta. Hänen kauttansa lukija pääsee ensin kurkistamaan punakhmerien työleirien arkeen viattoman ja luottavaisen lapsen silmin, ja lopulta...

...En ole ihan varma. Vanna ajautuu sattumien summan kautta vanhempiensa kohtalon äärelle ja suree, tietenkin. Ongelma on siinä, että Vanna suree hieman kuin eurooppalainen turisti. Sillä tavalla geneerisen järkyttyneesti. Tämä on Vannan kehityksessä selkeää takapakkia, sillä pienenä lapsena hänellä on enemmän persoonallisuutta ja aitoja tunteita. Toisaalta lapsena Vanna kommentoi jälkiviisaan ironisesti sitä, kuinka kiinalaiset tarvitsevat leipää ja kamputsealaiset aseita ja kuinka propagandapuhe on lapselle riittävää ravintoa. Vanna siis muuttuu klassisesta pilke silmäkulmassa -lapsisankarista ylipliisuksi kollektiivisen pahanolon ilmentymäksi.

Entä miksi Cheyn ja pienen poikavauvan tarina ei onnistu liikuttamaan minua niin paljon kuin olin uskonut? Olenko muka niin paatunut, että en järky siitä että ihmisiä on kidutettu ja että kaikki vangit murretaan, tai edes siitä että kaikki tapetaan, lapsetkin tapetaan? Onhan kamala ihmiskohtalo kamala. Ja sitä on oikeasti tehty.

Niin, kaikki se oli kamalaa. Teloitukset, kidutus, hirmuhallinto. Natsi-Saksassakin oli kamalaa. Keskitysleireillä oli kamalaa. Totta kai kamala on kamalaa, ja tässä on minun silmissäni kirjan ongelma. Se kun tuntuu painottavan oikein erityisesti sitä, että kamalat asiat ovat kamalia. Ja että niitä ei saa unohtaa.


Punaisten kyynelten talo on kertomus yhden perheen kohtalosta ja siten monesta ihmiskohtalosta, mutta jotenkin nämä kohtalot ovat esimerkinomaisia, oppikirjamaisia. Äidin ja pikkuvauvan tarina on kamala juuri niin monella tavalla kuin se voi olla: nöyryytystä, häpeää, ihmisarvon menettämistä, pelkoa lapsen puolesta, toivottomuutta, valheellista toivoa, kuulustelijoiden epäinhimillisyyttä, "me teimme vain työtämme". Tätä vielä korostavat tarinan lomaan sijoitetut kuulustelu- ja kidutusohjeet, vankilan säännöt ja nimilistat.

Kirjan olisi tarkoitus liikuttaa, surettaa, pysäyttää, laittaa miettimään ja saada arvostamaan perusoikeuksia, mutta kaikki on jotenkin liian läpinäkyvää. Lyönnit, sähköiskut, nälkä, lapsen retkottava ruumis. Minä en saa itse ymmärtää mitään, yhdistellä kammottavia langanpäitä tai tajuta mitään vähitellen. Se on kaikki esillä jo valmiiksi. Sen sijaan että Punaisten kyynelten talo pysäyttäisi minut, se vaikuttaa enemmän dokumentilta siitä, että aihe on pysäyttänyt kirjailijan ja hän tahtoo välittää mielikuvansa ajatus ajatukselta.

Sen sijaan että kirja olisi yksilön tarina julmuuksien keskellä, se on kirja julmuuksista käyttäen yksilöä esimerkkinä. Se vielä korostuu kirjan rakenteen ollessa sellainen, että kaikki nivotaan lopuksi yhteen, ja siinä että tarinan inspiraationa toiminut - itsessään toki erittäin pysäyttävä - kuva toistuu kannessa, kirjan lopussa ja sivuprofiiliversiona alkulehdillä.

Ja silti minusta tuntuu jotenkin pahalta ja tyhjältä, kun en pysähtynyt. Mutta siitä tässä juuri on kysymys: nämä ovat julmuuksia, joiden edessä jokainen meistä on jo pysähtynyt niin monta kertaa, että jotta vielä jaksaisimme pysähtyä uudelleen, tarvitsemme jotain henkilökohtaisempaa kuin paikalliselle kielelle käännetyt sukulaisuussanat, jotain säröisempää kuin että vanhempien menetys on surullinen asia, jotain jossa tuoksuu enemmän kokonainen ihmiselämä eikä vain sen se osa, joka alkaa vankikuljetuksesta ja päättyy muutamaa päivää myöhemmin.

2 kommenttia:

  1. Kiinnostava kirjoitus, vähän samaa mietin, mutta en aivan näin tarkasti. Nimittäin vasta kirjan lopussa ollut kuva pysäytti minut, ei teksti niinkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin lukemassa sinun ajatuksesi kirjasta ja aika samanlainen lukukokemus taisi meillä olla :)

      Mietin sellaistakin, että olisiko ollut hyvä ratkaisu jättää kuva kokonaan pois kirjasta (kannesta ja sisäsivuilta). Nyt kirja ehkä luottaa liikaa kuvan voimaan jolloin teksti kärsii. Ilman kuvaa tekstin olisi täytynyt "työskennellä" enemmän.

      Poista