sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Stanislaw Lem: Isännän ääni

Stanislaw Lem: Isännän ääni (249 s., Kirjayhtymä 1985)
(alkup. His Master's Voice, 1968)

Isännän ääni onnistuu hankalassa tehtävässä - se saa satojen valovuosien mittaisen pimeän avaruuden kuilun näyttämään pieneltä ja mitättömältä niiden kuilujen rinnalla, jotka erottavat ihmisen kyvyn ymmärtää ja jonkun vieraan älyn tai yksinertaisesti maailmankaikkeuden kyvyn tuottaa. Lemin maailmassa ainoa mahdollinen - ja välttämättä sittenkin hyödytön - etenemistapa käsittämättömän edessä on tarkastella itseään ja niitä lukemattomia tapoja, joilla kaiken voi ymmärtää väärin.

Isännän äänen asetelma on käytännössä identtinen kuin Carl Saganin Ensimmäisessä yhteydessä. Vertailu täytyy tosin tehdä toisin päin, sillä Lemin kirja on kirjoitettu melkein kahta vuosikymmentä aikaisemmin. Avaruuden kohinasta napataan puolivahingossa neutriinosäteilyn kuljettama viesti, jossa mysteeriä on kaikki muu paitsi sen toistuminen ja siten eittämätön keinotekoisuus. Yhdysvaltojen hallitus käynnistää hankkeen, Isännän äänen, jonka tehtävänä on selvittää viestin arvoitus. Hankkeen puitteissa kynsiään viestiin kokeilevat yhtä lailla niin fyysikot, matemaatikot, astrologit, humanistit kuin biologitkin. Kirjan kertojana toimiva matematiikan professori Peter Hogarth haluaa antaa oman selvityksensä hankkeen vaiheista ja omasta osallisuudestaan siihen.

Aivan alusta asti tehdään selväksi että hanke ei ainoastaan tullut epäonnistumaan, vaan että mitään muuta vaihtoehtoa ei koskaan ollutkaan. Ongelma - tarkasteli sitä sitten minkä lähestymistavan avulla tahansa - ylittää ihmisen käsitykyvyn niin suurella marginaalilla, että parhaimmillaankin mahdollista on vain irrottaa arvoituksesta pieni satunnainen tiedonmurunen ja kuvitella ymmärtävänsä jotakin enemmän. Lem vertaa viestin osittain tulkinneita tutkijoita barbaarijoukkoon, joka rakentaa kirjoista nuotion ja riemuitsee lämmön äärellä.

Viesti ei ole hyödytön mahdottomasta luonteestaan huolimatta. Sen tarjoama oppi piilee yrittämisessä, epäonnistumisessa ja epäonnistumisten syiden analyysissa. Tähtiin kurottaminen muuttuu tutkimusretkeksi ihmiseen itseensä, siihen mitä tapa lähestyä ongelmia ja luokitella tuloksia kertoo meistä yksilöinä tai tietyn kulttuurin tai tieteellisen tradition edustajina ja siihen, kuinka ymmärryksemme puute ei salli meidän puhdistaa itseämme näistä ajattelun tavoista. Epäonnistumisten lähteet ovat monenkirjavia: vahvojen "maakalaismaisten" lähtöoletustensa lisäksi tutkijat joutuvat nyrjäyttämään aivonsa tutkiessaan ilmiöitä puhtaan luonnontieteellisesti ja yrittäessään samalla hyväksyä ajatusta siitä, että luonnolliselta vaikuttava aineisto on mahdollisesti jonkun tietoisesti manipuloimaa. Kuinka monella eri tasolla ja tavalla sanomia voidaankaan koodata ja välittää, ja mikä lopulta on edes tietoisen viestin, ohjaavan signaalin ja itsestään esiintyvän ilmiön ero?

Hankkeen paisuessa suuri kuva on jatkuvasti vaarassa kadota tutkijoiden innostuessa pienistä löydöistään, eikä metsää nähdä enää rönsyileviltä puilta. Tulokset ovat tärkeitä ja mielenkiintoisia jokaisessa muussa mielessä paitsi siinä joka on hankkeen keskiössä - jokainen tulos kun perustuu oletusten ja virheellisten päätelmien keolle. Yritykset ymmärtää lähettäjien motiiveja ja viestin kaksoismerkityksen syitä kaatuvat ihmisen mielikuvituksen rajoittuneisuuteen kaikkien selitysten pohjautuvan ihmiskunnan omiin käsityksiin, luonteeseen, myytteihin ja tarinoihin.

Isännän äänessä etsitään vastauksia ja niitä siis löydetäänkin, mutta vain koskien ihmistä itseään. Tieteeltä revitään objektiivisuus, ihmiseltä näkökulmaisuus ja maailmankaikkeudelta selitettävyys. Tuloksena on kirja, joka on aivoja nyrjäyttävä, puhdistava - jotenkin kädet pesevä - ja samalla raikkaan satiirinen. Sen tärkein anti on korostaan, miten me emme loppujen lopuksi mahda mitään sille mitä ja keitä me olemme, mutta että sen käsittely, pukeminen sanoiksi ja hyväksyminen tuo mukanaan sentään jonkinlaisen rauhan.


Isännän äänen
rinnalla Ensimmäinen yhteys kalpenee. Siinä vastaukset löydetään saavuttamalla harmonia ihmisen ja universumin välillä. Isännän ääni ei pääse tavallaan edes kysymysten asettamiseen asti, mutta se on matkana rehellinen, sympaattinen ja hämmentävä. Se tuoksuu matemaatikoiden, filosofien ja fyysikoiden hieltä mutta laajentaa mieltä enemmän kuin jännä tabletti. Isännän äänen jälkeen suosittelen syöksymään kohti Peter Wattsin Sokeanäköä ja Stanislaw Lemin toista klassikkoa, Solarista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti