E.L. Doctorow: Gangsterin oppipoika (Tammi, 1990).
(alkup. Billy Bathgate, 1989)
Gangsterin oppipoika on kasvutarina, jonka suuria kysymyksiä on se, kasvammeko me omaa tahtiamme, siten kun itse haluamme ja milloin haluamme, vai onko kasvumme sidottu olosuhteisiin ja onko se vääjäämätöntä, meidän tahdostamme riippumatonta? Kasvaako nuoresta Billy Bathgatesta, suuren gangsterin Dutch Schultzin oppipojasta, aina sama mies? Ja onko ennaltamäärätyn oloinen kasvu ja kohtalo oikeastaan siunaus? Onko helpottavaa ymmärtää, että voi vain heittäytyä kasvamaan ja antaa isähahmojen opastaa?
Kasvu on sidottu kohtaloon yhtä vahvasti kuin hahmot on sidottu toisiinsa. Äkkipikainen mutta intuitiivinen gangsteripomo on vain puolikas mies, jota täydentää numeroihin viehtynyt talousihme Abbadabba Berman. Jengin jäsenillä on omat erityistaitonsa, jotka pitävät heidät hengissä, mutta vain kun he ovat osa suurempaa kokonaisuutta.
Yksilöt kasvavat, mutta niin yhteisötkin. Gangsterin piilopaikka on julkinen salaisuus, joka tekee yhteisöstä energisen samaan tapaan kuin gangsterin murha on sille joukkoterapiaa, suuret tunteet kaapeista ravisteleva voima. Gangsterin raha ei ole pienessä maaseutuyhteisössä karvasta vaan käyttöarvonsa mukaista ja lopulta oikeudessakin on kyse ihmissuhteista ja suhteista yksilön ja yhteisön välillä.
Doctorowin kerronta on sujuvaa ja tempoltaan sopivan vaihtelevaa. Kertoja innostuu välillä kuvaamaan tiettyjä siirtymäriittejä ja niiden herättämiä tunteita vuolaasti, mutta vuodatukset loppuvat aina ajoissa ja antavat tilaa konkreettisten tapahtumien kuvaukselle ja mielenkiintoiselle dialogille. Vain pariin otteeseen tuntui kuin vertauskuvallisuus olisi ollut liian läpinäkyvää, mutta nämäkin kohdat voi lukea minä-kertojan valinnoiksi.
Kasvutarina on onnistunut kun huomaa häkeltyvänsä kertojaäänen välillä muistuttaessa alaikäisyydestään eikä sitä seuraa tunne siitä, että hahmo olisi sopimattoman pikkuvanhasti kirjoitettu, vaan alkaa itsekin ajatella kertomuksen teemoja: yksilön kohtalon, mielen ja kehon kolmiodraamaa, jossa kukin on vuorotellen ohjaavinaan toista ja kaikki ovat välillä yksilönulkoisen verkoston johdateltavina.
Gangsterin oppipojan alku - ennen kuin konkreettinen juoni kunnolla käynnistyy - on vahva. Juoni riittää pitämään otteessaan, mutta loppua kohden kasvutarinan paino tavallaan painaa sen alleen, eivätkä sen yksityiskohdat tunnu enää niin merkittäviltä. Kertoja on tavallaan niin uppoutunut itsetarkasteluun, että tapahtumien kulku on vain vääjäämätön ja välttämätön polku. Hyvässä tarinassa suuret teemat nousevat juonen alta kuin itsestään, nyt - itsetarkastelun kiehtovuudesta huolimatta - ne on nostettu esiin ehkä hieman turhankin korostetusti. Tämä ei kuitenkaan ole merkittävä ongelma ja vaikutelma nousee pikemminkin jälkeenpäin kuin tekstiä lukiessa.
Gangsterin oppipojan parhaimpina hetkinä tuntee itse roikkuvansa kohtalon narujen sotkuissa ja maistaa nautinnolliset tunteet, jotka syntyvät oivalluksista ja hetkellisistä suunnan kirkastumisista.
(alkup. Billy Bathgate, 1989)
Gangsterin oppipoika on kasvutarina, jonka suuria kysymyksiä on se, kasvammeko me omaa tahtiamme, siten kun itse haluamme ja milloin haluamme, vai onko kasvumme sidottu olosuhteisiin ja onko se vääjäämätöntä, meidän tahdostamme riippumatonta? Kasvaako nuoresta Billy Bathgatesta, suuren gangsterin Dutch Schultzin oppipojasta, aina sama mies? Ja onko ennaltamäärätyn oloinen kasvu ja kohtalo oikeastaan siunaus? Onko helpottavaa ymmärtää, että voi vain heittäytyä kasvamaan ja antaa isähahmojen opastaa?
Kasvu on sidottu kohtaloon yhtä vahvasti kuin hahmot on sidottu toisiinsa. Äkkipikainen mutta intuitiivinen gangsteripomo on vain puolikas mies, jota täydentää numeroihin viehtynyt talousihme Abbadabba Berman. Jengin jäsenillä on omat erityistaitonsa, jotka pitävät heidät hengissä, mutta vain kun he ovat osa suurempaa kokonaisuutta.Yksilöt kasvavat, mutta niin yhteisötkin. Gangsterin piilopaikka on julkinen salaisuus, joka tekee yhteisöstä energisen samaan tapaan kuin gangsterin murha on sille joukkoterapiaa, suuret tunteet kaapeista ravisteleva voima. Gangsterin raha ei ole pienessä maaseutuyhteisössä karvasta vaan käyttöarvonsa mukaista ja lopulta oikeudessakin on kyse ihmissuhteista ja suhteista yksilön ja yhteisön välillä.
Doctorowin kerronta on sujuvaa ja tempoltaan sopivan vaihtelevaa. Kertoja innostuu välillä kuvaamaan tiettyjä siirtymäriittejä ja niiden herättämiä tunteita vuolaasti, mutta vuodatukset loppuvat aina ajoissa ja antavat tilaa konkreettisten tapahtumien kuvaukselle ja mielenkiintoiselle dialogille. Vain pariin otteeseen tuntui kuin vertauskuvallisuus olisi ollut liian läpinäkyvää, mutta nämäkin kohdat voi lukea minä-kertojan valinnoiksi.
Kasvutarina on onnistunut kun huomaa häkeltyvänsä kertojaäänen välillä muistuttaessa alaikäisyydestään eikä sitä seuraa tunne siitä, että hahmo olisi sopimattoman pikkuvanhasti kirjoitettu, vaan alkaa itsekin ajatella kertomuksen teemoja: yksilön kohtalon, mielen ja kehon kolmiodraamaa, jossa kukin on vuorotellen ohjaavinaan toista ja kaikki ovat välillä yksilönulkoisen verkoston johdateltavina.
Gangsterin oppipojan alku - ennen kuin konkreettinen juoni kunnolla käynnistyy - on vahva. Juoni riittää pitämään otteessaan, mutta loppua kohden kasvutarinan paino tavallaan painaa sen alleen, eivätkä sen yksityiskohdat tunnu enää niin merkittäviltä. Kertoja on tavallaan niin uppoutunut itsetarkasteluun, että tapahtumien kulku on vain vääjäämätön ja välttämätön polku. Hyvässä tarinassa suuret teemat nousevat juonen alta kuin itsestään, nyt - itsetarkastelun kiehtovuudesta huolimatta - ne on nostettu esiin ehkä hieman turhankin korostetusti. Tämä ei kuitenkaan ole merkittävä ongelma ja vaikutelma nousee pikemminkin jälkeenpäin kuin tekstiä lukiessa.
Gangsterin oppipojan parhaimpina hetkinä tuntee itse roikkuvansa kohtalon narujen sotkuissa ja maistaa nautinnolliset tunteet, jotka syntyvät oivalluksista ja hetkellisistä suunnan kirkastumisista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti